Kesä tuntuu menevän jotenkin hukkaan, kun sataa aina vaan. Kaikki kukkii ja ihan hukkaan! Ei pääse ihailemaan syreenejä, jotka ovat sateen painamia eivätkä kunnolla edes tuoksu. Niittykasvit rehottavat upeina, mutta ei pääse kävelemään vakiopaikkoihin ihailemaan niitä. Pääsee sentään järvenrantaan napsimaan pari harmaata kuvaa kännykällä.

Sateinen viikko ja töissä sisällä kaikki päivät. Illat on satanut myös niin lahjakkaasti, että ei ole harmittanut yhtään kyhjöttää koneen äärellä kotonakin. Siitä taas on rintaranka kipeytynyt  niin, että eilen piti jo kesken työpäivän käydä tunti hierottamassa selkää. Sanonpa että iltapäivä luisti endorfiinihumalassa mukavasti!

Eilen tapahtui sellainenkin ihme, että menin nukkumaan kymmeneltä, mikä on minulle ainoa oikea aika. Viimeksi tämä onnistui kai toissa vuonna...No, joka tapauksessa, tuntuu olossa. Tuntuu hyvältä, oikealta, en ole väsynyt enkä ollenkaan lakastuneen oloinen.

Tavallisesti loman alkua edeltävät päivät ovat olleet yhtä rämpimistä, mutta nyt on ollut ihan kivaa ja kevyttä, vaikka olemme jakaneet yhden sairastuneenkin työt. Muistutan kuitenkin, että olen ollut töissä vasta kolme viikkoa yhtä pitkän sairaus- ynnä muun lomasession jälkeen. Ihan siinä ajassa ei sentään uuvu meikäkään!

Vaikka yleensä kun olen ollut hyvässä vedossa, on kuitenkin ollut joku kompa odottamassa, jotain jäänyt tunnistamatta. Nyt jo tiedän surevani vanhemman pojan muuttoa avovaimonsa kanssa etelään työn perässä, vaikka tietysti elän mukana heidän onnessaan. Iloitsin niin siitä, että sain pitää heidät täällä koko opiskeluajan. Omassa nuoruudessamme tapasimme vanhempiamme vain kolme-neljä kertaa vuodessa. Onneksi nuoremman pojan perhe näyttää pysyvän täällä vielä toistaiseksi.