tiistai, 30. syyskuu 2008
Minä sain nyt tarpeekseni ja hakeuduin ensitöikseni maanantaina lomalle. Kun kerroin työterveyshoitajalle kuormastani ja väsymyksestäni, nousi painetaso sellaisiin lukemiin, joita en ennen ole nähnytkään. Onneksi kotona rauhoituttuani se laski, vaikka ei hyväksi.
Joten täällä taas, kolmatta kertaa sairauslomalla tänä vuonna ja aina samasta syystä. Kestän töissä aina kaksi kuukautta kerrallaan ja sitten olen lopussa. Kesälomasta on juuri sen verran aikaa. Juttelin nyt esimiesteni kanssa ja pyysin neuvottelua työtehtävien uudelleen jakamisesta. Tällä kertaa se osuu hyvään saumaan, sillä pitkästä aikaa toimialallemme on tulossa uusia työntekijöitä.
Jälleen kerran kuulin ylimmän johdon ihmettelyä siitä, että kun ei ole ylitöitä, niin silloinhan työtä on sopivasti. En ole koskaan harrastanut ylitöitä. Olen pyrkinyt organisoimaan hommani niin, että pääsen lähtemään neljältä kotiin, koska sen jälkeen ajatus jo takkuaa pahasti ja kieli menee solmuun.
Kahdeksan-yhdeksän tuntia työtä päivässä pitää riittää. Käytännössä se tietää entistä tiukempaan pakattua rytmiä, sellaista väliaikaiseksi tarkoitettua, jota kestää vain nuorena. Saan maksaa nyt siitä, että olen nopea ja hyvä organisoimaan hommani. Siitä, että olen tehnyt kuuden päivän työt viidessä.
Eilen en jaksanut juuri sohvalta nousta. Olo oli levoton, huolestunut ja paha. Tänään heräsin varmuuden vuoksi jo 4.55 pohtimaan, mitä muutoksia toivoisin työhön ja mihin kaikkeen olisin valmis. Onneksi oli mahdollisuus jatkaa unia, kun siltä tuntui. Ja nukkua päivällä vielä lisää. Ehkä on onneni, että osaan nukkua luomuna enkä ole koskaan tarvinnut unilääkkeitä.
Sain ajan lempihierojalleni tässä lähellä ja hän käsitteli kivistävää selkää ja niskaa. Ranka rutisi, kun lukot aukenivat pienellä painelulla ja pehmittely saattoi alkaa. Miksi ihmeessä en ole muistanut hoitaa itseäni? Olen käynyt hieronnassa vain, kun päänsärky on yltynyt ja usein se on ollut kesken työpäivän. Onneksi työpaikan lähelläkin on toinen luottohieroja, reipas fysioterapeutti.
Nyt tuntuu, että älykkyysosamääräni on tuon ylläolevan naaman luokkaa. Tunnen itseni samanlaiseksi narriksi, kuin se. Hävettää hiukan valittaa jatkuvasti ja kirjoittaa vain itsestään. Maailman asiat eivät jaksa kiinnostaa yhtään. Hävettää tunnustaa sekin, että koulusurmauutinen ei liikauttanut minussa mitään. Kaikki energiani menee itseni rauhoittamiseen ja rentouttamiseen. Kokemuksesta tiedän, että viikon jälkeen alkaa tuntua vähän paremmalta ja painetaso alkaa hitaasti laskea.
Työuupumus ei ole leikin asia ja nyt olen hakemassa siihen ratkaisua.