Eilisen aamun pyöräajelulla tulin laiturille, josta lähtee kesällä ilmainen venekuljetus läheiseen saareen. Saari on seurakunnan omistuksessa, ja ehkä siitä syystä ei ole tullut koskaan käytyä siellä. Kotikaupungissakin on yllättävän monta paikkaa, joita ei tunne tai joista ei ole kuullutkaan.

Rannalla on hyvä olla yksin ja hakea tuntumaa itseensä. Huomaan kuinka hermostunut olen, kaikkea muuta kuin levollinen. Pitää oikein keskittyä hengittämään rauhallisesti ja aistimaan luontoa ympärillä. No, juuri nyt luonto tunkee väkinsinkin tietosuuteen joka suunnalta: linnut laulavat voimalla  puissa, aurinko paistaa, vain pieni tuulenhenkäys käy välillä yli. Sorsa tepsuttaa vierelle, läheltä kuuluu tikan nakutus. Aurinko häivähtää vesirajan rentukoissa tervatun veneen vierellä.


Silloin tunnen taas hetken olevani onnellinen. Uskokaa tai älkää, se on ennen ollut tavallinen olotilani eikä tämä väsyneen synkeä ja alakuloinen luovuttajamieliala.
Näen hetken kaiken mahdollisena, itseni vapaana ja onnellisena, elämässä elämää tässä hetkessä, täynnä mahdollisuuksia eikä esteitä.

Annan kameran laulaa, saan ihania kuvia.

Kiveen on maalattu aikataulu!

Illalla menemme vähäksi aikaa Yläkaupungin yöhön. Käymme katsomassa muutamaa esitystä, mm. Mama Africaa. Ei voi mitään senegalilainenkaan sille, että suomalaiset rummuttavat kuin veroviraston virkamiehet. Eikä tanssissa ole tällä kertaa sen enempää puhtia, toisin kuin yleensä Tanssin päivän Mami Wata - esityksissä, joissa yleisö tempautuu väkisinkin mukaan huikeaan tunnelmaan.

Paikallisen hiphop-artistin Jonivelin levynjulkaisukeikalla tapaamme nuorisoammekin, jotka tarjoilevat vanhuksille kaljat repusta, ulkona kun ollaan! Erilainen ja kiva kokemus tämäkin. Uutisille ehdimme jo kotiin, ja kuten usein, lähdemme kun meininki Yössä on vasta alkamassa.  Ei jaksa enää!

Tänä aamuna menin aamiaisen jälkeen uudestaan nukkumaan pariksi tunniksi. Teki hyvää.