Aurinkoisen lauantaiaamun lenkillä alkoi heti isolta tieltä poikettua kuulua kirkas huilumainen ja vaihteleva ääni. Laulu oli jotenkin etäisesti tuttua ja paikantui suuren kuusen latvaan. Latvassa istui isohko valkoinen lintu. Me tunnemme miehen kanssa västäräkin, ei juuri muita pikkulintuja ulkonäöltä, joten edessä oli Suuri Ihme.  Arvelin ääntä laulurastaaksi, jota viime kesänä ihmettelin ensimmäistä kertaa.

Kamerani ei venynyt tarpeeksi tarkkaan lintukuvaukseen, mutta sain silti kotona suurentamalla näkyviin kylkien pilkut eli kyllä se laulurastas oli. Tämä oli hieno lintutunnistus; olen kai joskus maininnut, ettemme ole erityisiä luontoihmisiä.

Jos sorsia ja joutsenia ei lasketa, niin nämä ovat elämäni ensimmäiset lintukuvat. Ehkä sittenkin saan joskus ikuistettua oravan, mikä on tuntunut utopialta tähän asti.

Pieni yövieras olisi tykännyt kovasti juosta metsässä, mutta vielä oli aika märkää. Sen sijaan lammen rannassa oli jo vähän sulaa. Sinne!

Silkkiturkki olisi varmaan mennyt uimaan, jos olisi päästetty. Kai koirat osaavat luonnostaan uida, osaavatko? Mies, joka roikkui narun päässä, oli sen verran varomaton, että riehuva koira kiersi narun pari kertaa polvieni ympäri, kun touhusin kameran kanssa ja lopulta vetäisi taluttimen mukaansa ja säntäsi veteen. Onneksi sain siitä kiinni eikä tarvinnut vielä itse talviturkkia heittää.