On aika kiva herätä, kun joku nuolaisee korvaa. Tai tulee nuuhkimaan kaulaa ja kastelee sen märäksi. Asettuu sen jälkeen selälleen odottamaan rapsutusta ja seuranpitoa. Tämä kaikki kello kuudelta lauantaiaamuna, jolloin minä käännän selän ja jatkan unia, mutta mies on höpsähtää leikkimään eikä nukkumisesta tule enää mitään. Asialla on siis vieras, joka lämmittää mukavasti yöllä vieressä.

Tällä kerralla osasimme jo varautua joka ininästä viemään sen ulos eikä vahinkoja tullut enää sisälle. Silkkiturkki osasi nyt hypätä vauhdista sohvalle ja korkealta sängyltämme alas. Se ei vetänyt ulkona enää hihnasta juostessaan, istui kauniisti odottamaan ruokaa ja oli kaikin puolin ihana. Kyllä tällä taas viikon kestää!