Aurinkoista vihdoinkin! Tuleekohan maaliskuusta nyt talven kylmin kuukausi, kun on kohta viikon ollut pakkasta? Jäällä on jo ladut, mutta lunta vain kymmenisen senttiä. Tai siltä se ainakin tuntui, kun yritin kävellä jäällä ja lumi antoi periksi kengän alla.

Tuomiojärven toisessa päässä on jäljellä vielä vanhoja kesämökkejä ja pari vanhaa omakotitaloakin. Alue on muuttumassa lähivuosina. Haukkalantiellä on vielä hetken hiljaista ja idyllistä kävellä suurten kuusten keskellä. Kesällä siellä voi kuvitella olevansa maalla, linnut laulavat on maisema on kuin menneisyydestä. Uusia taloja on noussut jo molempiin päihin. On mielenkiintoista seurata, miten kaupunki muuttuu koko ajan.

Uudet aurinkolasini värjäävät maiseman harmaaksi. Piti oikein kurkistaa, minkä väristä siellä oikeasti on, siis iloisen aurinkoista. Vanhat kilolasini olivat ruskeat, mutta ihan vaan ulkonäkösyistä valitsin nyt harmaat, koska se pukee naamaani paremmin, ja maailma on ankea! Höh, ja ihan omaa syytä.


Lomaa on vielä tämä viikko. Olen nauttinut suunnattomasti yksinolosta. Tämäkin päivä tuntui loppuvan kesken. Minulla on aina tunne, että aika loppuu kesken. Sen voi tietysti nähdä hyvänäkin asiana: elämä on mielenkiintoista ja on paljon kivaa tekemistä.  Mutta tarvitsen myös olemista, loikoilua mitään tekemättä.  Ja loppujen lopuksi ihan arkisiin kotitöihinkin menee ärsyttävän paljon kallisarvoista aikaa, jonka voisi paremmin käyttää vaikka lukemiseeen. Miehen kanssa en paljon jaksa seurustella. Omaa lomaa, omaa aikaa, omien ajatusten kuuntelua kaipaan.

Mistä ihmeestä johtuu, että kun tilaa kaksi suosittua kirjaa kirjastosta, joista kummastakin on toistakymmentä varausta, niiin ne tulevat aina yhtä aikaa? Khaled Hosseinin kirjaa Tuhat loistavaa aurinkoa en ole vielä ehtinyt avatakaan, kun jo tulee myös Kiran Desain Menetyksen perintö. Ja koko päivän minä olen lukenut tietenkin koirakirjaa, aihetta, josta en tosiaankaan tiedä mitään.