Päivää päivää! Istun taas mielessäni lepotuolissa omenapuun alla torkkumassa. Vai olisinko riippukeinussa, jota tuuli hiljaa heiluttaa? Mehiläiset surraavat puissa ja pensaissa ja linnutkin vielä laulavat, noin heinäkuun alussa. Rentous hiipii hiljaa jäseniin ja torkahdan ihanille päiväunille.
Ensimmäiset kolmen tunnin päiväunet vetäisin oikeasti sängyssä heti kun mies lähti töihin. Vietän tänään yöpaita- ja villasukkapäivää, kuten päätin sen nimetä, ettei tarvitse pukeutua. Eilen vielä päätä särki kolmatta päivää, verenpaine huiteli lääkkeistä huolimatta korkealla ja koko ruumis kävi ylikierroksilla, joten kävin hakemassa lomaa.
Ensimmäiset kolmen tunnin päiväunet vetäisin oikeasti sängyssä heti kun mies lähti töihin. Vietän tänään yöpaita- ja villasukkapäivää, kuten päätin sen nimetä, ettei tarvitse pukeutua. Eilen vielä päätä särki kolmatta päivää, verenpaine huiteli lääkkeistä huolimatta korkealla ja koko ruumis kävi ylikierroksilla, joten kävin hakemassa lomaa.
Tämä on ennestään niin tuttua, mutta aina vaan hävettää, kun en osaa tehdä sille mitään. Saan stressireaktion, vaikka en huomaa mitään tapahtuneen. Mukava viikonloppu yksin kotona, perhe koolla sunnuntaina, kaikenlaista kivaa. Töissä ei ongelmia, jutellaan aamukahvilla yhdessä ja sitten tavallista työtä, kunnon lounastauko. Täyttä, mutta vielä hallittavaa. Ja kokopäivätyössä olen ollut vasta kokonaista kuusi viikkoa.
Työkaveri lohdutti, että palattuaan vuoden vuorotteluvapaalta takaisin työhön hänkin aluksi joutui ottamaan sairauslomaa paineiden takia. Sitten siihen tottui. No, nyt huilitaan taas. Loppuviikosta sain ajan kardiologille.
On inhottavaa myöntää itselleen, ettei olekaan niin terve kuin haluaisi. Vielä inhottavampaa on ajatella, että voi sairastua joskus pahemmin. Että voi oikeasti vaikka kuolla joskus. Se nyt on niin inhottavaa, etten ajattele sitä vielä nytkään.
Ihan oikeasti on lohdullista, että omat vanhemmat sisaruksineen ovat kaikki vielä hengissä. Yhteenlaskettuna heitä on kolmetoista, iältään 62-82 ja vain yksi tätini on kuollut syöpään parikymmentä vuotta sitten. Muut ovat terveitä eikä heitä oikein osaa pitää vielä edes kovin vanhoina. Samoin miehen äidin puolelta kaikki ovat kuolleet vasta yhdeksänkymppisinä. Toivoa siis on.
On inhottavaa myöntää itselleen, ettei olekaan niin terve kuin haluaisi. Vielä inhottavampaa on ajatella, että voi sairastua joskus pahemmin. Että voi oikeasti vaikka kuolla joskus. Se nyt on niin inhottavaa, etten ajattele sitä vielä nytkään.
Ihan oikeasti on lohdullista, että omat vanhemmat sisaruksineen ovat kaikki vielä hengissä. Yhteenlaskettuna heitä on kolmetoista, iältään 62-82 ja vain yksi tätini on kuollut syöpään parikymmentä vuotta sitten. Muut ovat terveitä eikä heitä oikein osaa pitää vielä edes kovin vanhoina. Samoin miehen äidin puolelta kaikki ovat kuolleet vasta yhdeksänkymppisinä. Toivoa siis on.
