Työssäkäynti maistuu taas viikon levon jälkeen. Asiat on aika hyvin muutenkin, kun perjantain jälkeen alkaa talviloma. Olin ajatellut jaksavani hyvin aina kaksi kuukautta kerrallaan töissä ja sitten kahden viikon loma, mutta toisin kävi. Vuorotellen siellä kaikki muutkin ovat sairaana, koko ajan on yhdeksästä joku pois, joko flunssassa tai uupuneena.

Rakennuksen toisessa päässä väki on sairastanut niin paljon keuhkokuumeita, että joutuvat pian evakkoon remontin alta. Mikä uutinen se nyt on, arkipäivää. Se osa on rakennettu 90-luvun alussa ja laajennettu moneen kertaan. Oma laajennuksemme valmistui vasta muutama vuosi sitten. Luulen kyllä, ettei meitä vielä homeet haittaa,  töitä vaan on liikaa tai siis väkeä liian vähän.

Asiakkaat on silti kivoja, yksi kapsahti kaulaan, kun ei ollut nähty pitkään aikaan ja muuan maahanmuuttajaperhe oli silminnähden iloinen. Onnellinen olin itsekin, kun tunsin olevani nainen paikallaan.


Opettelin tässä vanhanaikaisia juttuja eli paistamaan muikkuja! En osaa perata kaloja, yök, ja äidin "silahkalaatikko" on epäesteettistä, mutta friteerattuja muikkuja ja aitoa perunamuusia ei voita mikään. Nyt siis löysin kaupasta tuoreita perattuja pikkumuikkuja. Piti soittaa siskolle ja kysyä, miten ne valmistetaan, kun äitikään ei vastannut kännykkäänsä. Niin sitten paistoin kullanruskeita rapeita pikkukaloja, jotka miehen kanssa pyrstöstä kiinniottaen söimme seisaallaan suoraan kädestä. Omani dippasin vielä välillä ketsuppiin, kuten lapsena!