Olen onnistunut klaaraamaan koko viikon blogikirjoituksia ilman että on ollut mitään sanottavaa. Joka ilta olen istunut koneen äärelle ja alkanut kirjoittaa jotakin. Uskokaa tai älkää, mutta olen siitä iloinen!

Olen vihdoinkin oppinut jauhamaan tyhjästä asiaa ja huomannut, että juttua alkaa pukata, kun istun kirjoittamaan. Tätä en osannut nuorena. Olin koulussa hyvä ainekirjoittaja, mutta tekstin tuottaminen oli suurta tuskaa. Kotiaineet olivat kaikista pahimpia, eikä ollut harvinaista että lopulta sen teki isäni sunnuntai-iltana. Opettaja raapusti perään, että terveisiä vaan Heikki-isälle, Lions-kaverille. Kerta toisensa jälkeen opettaja kirjoitti myös lyhyen (oman) aineeni loppuun, että tyyli on hyvä, mutta omaa pohdintaa voisi olla enemmän. Ja kyllähän te olette huomanneet saman ilmiön, lyhyttä on, pohdinta loppuu kuin seinään. Mutta täällä se ei onneksi haittaa, pikemminkin päin vastoin. Liian pitkät kirjoitukset eivät houkuttele lukemaan.

Opiskeluaikoina en aina valmistautunut kovin hyvin tentteihin ja sitä harmitellessani mies sanoi, että sävellät sitten vaan, sillä tavalla hänkin menestyy. Enhän minä osannut! Kirjoitin lyhyesti ja asiallisesti sen, mitä tiesin asiasta ja piste. Huvittaa nyt paikallislehden palstoilla käyty keskustelu yliopiston helpoista ja vaikeista arvosanoista, miten joissakin aineissa voi päästä läpi diipadaapaa kirjoittamalla lukematta tenttikirjoja lainkaan. Mies tosin arveli, että jos on jyvällä aiheesta, saattaa pystyä kirjoittamaan siitä fiksun vastauksen eikä silloin ole kovinkaan väärillä perusteilla läpäissyt.

Tein kymmenen vuotta sitten pieniä lisäopintoja omaksi ilokseni avoimessa yliopistossa. Muistan vieläkin sen esseen väkertämisen vuoden ajan viikonloppuisin vieraalla kielellä jostakin aiheesta, jolle en ollut ikinä suonut ajatustakaan ja joka ei vähimmässäkään määrin sivunnut siihenastista kokemusmaailmaani. Raastoin hiuksia päästäni (ja muuten sairastin poikkeuksellisesti infektioita koko talven), mutta sain väännettyä muodollisesti päteviä ja luettavia kyhäelmiä, joista olen vieläkin ylpeä. Kuten amerikkalaisesta luokkayhteiskunnasta, Britannian siirtomaaherruudesta Intiassa tai Pohjois-Irlannin tilanteesta (!).

Olen aika lyhytjännitteinen keskustelijakin ja poukkoilen aiheesta toiseen, kuten visuaalisilla nopeasti ajattelevilla ihmisillä on tapana. En jaksaisi millään odottaa, että joku hitaampi pääsee eteenpäin aiheen käsittelyssä, joka jatkuu ja jatkuu. Oma ajatukseni juoksee joskus salaman vauhtia ja säntäilee edestakaisin. Ehkä siksi on vaikea keskittyä pitkäksi aikaa saman aiheen pyörittelyyn kirjoittaessakin.

Tästä tuli nyt selvästi pitempi kuin tavalliset postaukseni, joten ehkä minullakin on vielä toiveita kehittyä täysimittaiseksi jauhajaksi.


Kuvan innoittamana otan nyt lasin viiniä ja alan katsoa Miehen työ -elokuvaa. Iloista iltaa teillekin!