Jäin vuoden alusta osa-aikalisällä puolipäivätyöhön väsyneenä ja stressaantuneena. Korkean verenpaineen takia olin alkuvuodesta pitkään sairauslomallakin. Oltiin pitkällä keväässä, ennen kun paine alkoi hellittää. -Viime talvesta tuntuu olevan jo hirveän pitkä aika!
Jäin vapaalle samalla mielellä kuin edellisellä kerralla yhdeksän vuotta sitten: ei suunnitelmia etukäteen, tulkoon mitä tulee, sillä tyhjiö täyttyy aina. Olin pitkään etsinyt jotakin sopivaa luovaa toimintaa, ja kudottuani yksitoista tilkkupeittoa päätin, ettei se ainakaan käsitöitä ole. Alkuvuodesta sisareni houkutteli kirjoittamaan blogia ja avasi minulle oven tähän maailmaan. Olen siitä syvästi kiitollinen, sillä tässäpä vuosi on mennyt kahden rakkaan harrastuksen, kirjoittamisen ja valokuvauksen parissa. On aivan toista nyt, kun joku lukee ja näkee. Ja on kontakteja muihin ihmisiin.
Iso osa vapaa-ajastani on ollut pelkkää olemista, haahuilua. Kokonainen päivä kotona on välillä saattanut mennä miettiessä, mitä tekis vai viitsiskö sittenkään. Kokonaisvaltaiselle luonteelle rauhoittuminen, rentoutuminen ja hellittäminen on tarkoittanut myös periksi antamista. En ole jaksanut harrastaa liikuntaa niin paljon kuin olisi pitänyt, koska sekin on vain yksi pakko. Olen antanut itselleni luvan syödä laskematta tarkemmin kaloreita: siitä seuraa aina lihomista, vaikka ruokavalio olisi kuinka terveellinen. Herkkuja on syöty enemmän kuin ennen. Enkä laiha ollut silloinkaan, hohhoijaa.
Olen kuitenkin myös kuunnellut itseäni. On ollut aikaa pelkästään olla, ilman velvoitteita ja ilman tekemisen pakkoa. Olen saanut tehdä, mitä olen halunnut. Varsinkin naisella taitaa olla ainainen paine tekemättömistä töistä. Ei tarvitse olla maalta eikä ahkeran äidin tytär kuullakseen takaraivossaan nalkutuksen: "Vie mennessäs, tuo tullessas", "Levätään sitten haudassa". Välillä osaan olla varsinkin tuon ensimmäisen käskyn malliesimerkki, tehokkuutta äärimmilleen vietynä. Sillä tavalla saa paljon aikaiseksi, mutta myös uuvuttaa nopeasti itsensä.
Työmotivaatio on selvästi laskenut ja työn merkitys elämässä on vähentynyt. Se kai lienee myös tämän vuoden tarkoitus. En tiedä mitä tapahtuisi, jos pitäisi vuorotteluvapaata, miltä tuntuisi palata sieltä takaisin työelämään. On toisaalta kiva tietää, että viihtyy elämässään ilman työtäkin, jos vaan toimeentulo on taattu, mutta tässä koko ajan kiihtyvässä työelämässä pitäisi jaksaa vielä reilusti toistakymmentä vuotta. Silti ajattelen, että oma hommani on melko mukavaa moneen muuhun verrattuna. Saan kuitenkin tehdä työtä terveitten nuorten ihmisten kanssa.
Suuria ilonaiheita on tänä vuonna ollut tiivis yhteydenpito siskojeni kanssa ja uusien ihmisten löytyminen täältä. Samanhenkisiä, samoista asioista kiinnostuneita, hyviä kirjoittajia, humoristeja tai syvällisiä pohdiskelijoita, ihania ihmisiä! Tätä ennen en edes tuntenut yhtään valokuvauksesta kiinnostunutta naista. Monta blogia on pakko tarkistaa joka päivä, mitä kenellekin kuuluu. Vielä useampia käyn lukemassa heti, kun aikaa on enemmän. Nyt on vaikea kuvitella, että ihan heti olisin lopettamassa!
Ja se suurin ilonaihe koko vuonna on ollut tuon pikkukoiran tulo Nuoremman Pojan perheeseen. Tuo otus on valloittanut täysin sydämet, joihin eläimillä ei ennen juuri ole ollut asiaa.
