Joulukortit on lopultakin kirjoitettu, olihan se taas iso urakka. Olinko se minä, joka Iines J:n valitellessa korttien paljoutta blogissaan tekopyhästi selostin jotakin tunnelmallista sukulaisista ja lämpimistä ajatuksista? Okei, ajattelin kyllä tänäänkin lämmöllä vanhoja tätejäni ja setiäni ja muita ennen niin läheisiä ihmisiä, joita nykyelämässä ei koskaan ehdi tavata. Kaikki sukulaiseni isovanhempia ja kummitätiä lukuunottamatta ovat nimittäin vielä elossa.

Koko päivä meni aloittamisen välttelyssä, puuhaillessa kaikkea muuta näkymätöntä. Kun lopulta aloitin, meni kaksi tuntia ennen kuin sain ensimmäisen kortin kirjoitettua. Siitä se onneksi lähti sitten sujumaan ja kolmessa tunnissa homma oli hoidettu ja merkit liimattu.  Monta kertaa piti soittaa äidille osoitteen ja taustatietojen tarkistamiseksi. Mies kirjoitti tasan viisi korttia eikä oikein ymmärtänyt, mikä tässä nyt on niin vaikeaa.

Saimme viime vuonna yhdeltä kaukaiselta ystävältä monistetun joulukirjeen. Sen oli kirjoittanut perheen isä valloittavan eloisaan tapaansa kertoen perheen vuodesta. Kirje ilahdutti kovasti vielä nytkin, kun luin sen uudestaan. Sellaiseen kun joskus pystyisin itsekin! Voisin jopa osata, mutta kun muistan sen joka vuosi vasta viime tipassa, niin tekemättä se aina jää. Kohta on sitä paitsi jo liian myöhäistä, ei ole mitään kerrottavaakaan.

Illan tunteina heivasimme vielä kolmen makuuhuoneen sängyt uuteen järjestykseen, sillä Master Bedroom saa huomenna uuden jenkkisängyn, jihuu! Ensi yönä ollaankin vaihteeksi retkellä punaisessa vierashuoneessa. Jännittävää.