Karvainen kaksi- ja puolikuinen pikkuystävämme on saapunut ensimmäiselle yövierailulleen, hoitoon siis. Vajaa tunti ravaamista, leikkimistä yhdessä ja jatkuvaa touhuamista vaikka sitten tyhjän pahvilaatikon kanssa. Sitten sohvan alle pimeään ahtaaseen paikkaan ottamaan tirsat. Jossakin välissä luikautetaan yllätyspissit kodinhoitohuoneeseen tai eteisen matolle. Purraan hillittömästi rättiä, jolla sitä kuivataan.

Toinen meistä on koko ajan pikkukoiran seurana. On tämä ihmeellistä, pienen elämän seuraaminen, kun kumpikaan emme tiedä koirista mitään. Poika kyllä antoi käyttöohjeet ja eväslaukun.

Miehellä oli sentään kotona kissoja, kunnes allergia pakotti luopumaan niistä. Minä hoidin kerran lukiossa muutaman päivän ystävän saksanseisojaa ja muistan vieläkin, että helppoa ei ollut. Suljin välillä koiran toiseen huoneeseen, kun en tiennyt, mitä sen kanssa tehdään. Toinen ystävä ehdotti puhelimessa, että anna ruokaa!

Yövieras nukkuu sitten välissä tai kainalossa, kertoi isäntänsä, ja herättää nuolemalla nenää ja korvia tai kävelemällä naaman yli. Mitenkähän vanhan koiranpelkääjän käy?