Kaksi viikkoa töissä: täällä se näkyy runsaana kuvien käyttönä, kun ei ehdi kirjoittaa eikä taida olla paljon sanomistakaan. Kolmena iltana tulin kotiin vasta illalla ja muulloinkin oma aika jää NIIN lyhyeksi. Tänään ehdin sentään hakea kirjastosta tilaamani Annie Hawesin uuden kirjan ja sitten miehen kanssa kunnon sauvakävelylle. Pakkanen oli juuri sopivat 5-10 astetta, ihaninta talvea. Lunta toivoisin silti vähän enemmän. Ja toppahousut kiristävät ihan oudosti.

Työssä olen löytänyt osan kadoksissa olleesta työnilosta taas. Vaikka on jo torstai, ei ole tietoakaan väsymyksestä. Eilinen aku-hoito on myös tehnyt hyvää. On ollut rauhallinen pari viikkoa, toisaalta olen saanut laittaa itseäni likoon ihan kunnolla ja osannut myös välttää pari tavallista ansaa. En ottanut muutamaksi viikoksi tarjottua saksalaista kollegaa tutustumaan toimintaan, toivon että  joku jaksavampi ottaa.

Viime talvena vietin viikon viehättävän berliiniläisopiskelijan kanssa, mutta koville se otti, kun jokaisen vapaan hetken kiireisessä työssä  keskusteli jonkun kanssa vieraalla kielellä. Kun vielä itse työkin on keskustelua. Ei voi välillä hengähtää, relata, tuijottaa ulos, käydä kahvilla puhumassa mitä sattuu jonkun kanssa tai käydä läpi hankalia tilanteita. Alkuvuodesta meillä asui miehen saksalaiskollega viikon kotona ja se vasta olikin rasittavaa, kun ei illallakaan saanut tuijottaa transsissa televisiota sohvalla tai lukea lehtiä sängyssä. Päivällisellä seurusteltiin illalla ja aamiainenkin piti kattaa ja syödä yhdessä! OK, olihan se myös tosi mukavaa.


Kyllä on silti ihanaa olla hiljaa kotona! Hautautua koneelle, sohvalle, sänkyyn omiin oloihinsa edes illalla. Parasta se on tietysti silloin, kun toinenkin on olemassa ja tarvittaessa saatavilla.