Töissä taas, ja oli kiva nähdä työkavereita ja paiskia hommia. Höh, toistelen muutaman viikon välein ihan samoja asioita. Ja kun luen taaksepäin, samat teemat ovat pyörineet jo kauan. Eikö siis meikälaisessä tapahdu enää mitään kehitystä, ei kai. Tai korkeintaan for the worse.
Kahden viikon kunnollisen lepotauon jälkeen (niin kunnollisen, etten käynyt loppuviikosta kolmeen päivään edes kävelyllä) oli kuitenkin kiva huomata, miten töissäkin osasi olla levollisella mielellä. Oli riittävästi aikaa tehdä rästissä odottavia toimistotöitä ja lukea sähköposteja. Asiakkaitakin oli silti nopeaan tahtiin aika monta.
Tulevalta viikolta peruuntui heti muutama sovittu juttu, joten kiirettä ei pitäisi olla tulossakaan. On siis NORMAALIA. Se on niin suuri ihme, että pitää kirjoittaa isoilla kirjaimilla. Ei kenenkään tuurausta, ei ylimääräisiä kävijöitä, ei mitään kriisejä vaan normaalia työtä. Voin ehtiä jopa suunnittelemaan pari lupaamaani lomaketta. Juuri nyt omalla aluellani on hiljaisempaa, tammikuussa tahti jo tulee muuttumaan.
Huomasin, että näyttö on töissä aivan liian alhaalla ja joudun hakemaan tarkan näön aluetta nyökyttämällä päätä. Ei ihme, että on rintarangassa kipuja, kun sama on ollut kotonakin. Nyt järjestän yhden iltapäivän vapaaksi ja huseeraan työpöytäsysteemini ja kaikki tavarani uuteen uskoon: nostan näytön pöydälle eteeni.
Joskus ennen oli muuten aikaa kerran vuodessa siivota kaappeja ja järjestellä laatikoita töissäkin, yli kymmenen vuotta sitten, muistatteko vielä? Saatoi arkistoida, viedä roskiin, sisustaa, järjestellä, luoda uutta, suunnitella yhdessä uutta toimintaa. Uutta ei puristeta väkisin pakon edessä, vaan hyvät oivallukset syntyvät vapaassa ilmapiirissä, usein jossakin poikkeavassa tilanteessa. Kerran lähdimme työpäivänä suunnittelemaan kokonaan uudenlaista toimintaa työkaverin mökille ja valmista tuli!
Ruusu niille naisille, jotka pitivät kerrankin puolensa!
Kahden viikon kunnollisen lepotauon jälkeen (niin kunnollisen, etten käynyt loppuviikosta kolmeen päivään edes kävelyllä) oli kuitenkin kiva huomata, miten töissäkin osasi olla levollisella mielellä. Oli riittävästi aikaa tehdä rästissä odottavia toimistotöitä ja lukea sähköposteja. Asiakkaitakin oli silti nopeaan tahtiin aika monta.
Tulevalta viikolta peruuntui heti muutama sovittu juttu, joten kiirettä ei pitäisi olla tulossakaan. On siis NORMAALIA. Se on niin suuri ihme, että pitää kirjoittaa isoilla kirjaimilla. Ei kenenkään tuurausta, ei ylimääräisiä kävijöitä, ei mitään kriisejä vaan normaalia työtä. Voin ehtiä jopa suunnittelemaan pari lupaamaani lomaketta. Juuri nyt omalla aluellani on hiljaisempaa, tammikuussa tahti jo tulee muuttumaan.
Huomasin, että näyttö on töissä aivan liian alhaalla ja joudun hakemaan tarkan näön aluetta nyökyttämällä päätä. Ei ihme, että on rintarangassa kipuja, kun sama on ollut kotonakin. Nyt järjestän yhden iltapäivän vapaaksi ja huseeraan työpöytäsysteemini ja kaikki tavarani uuteen uskoon: nostan näytön pöydälle eteeni.
Joskus ennen oli muuten aikaa kerran vuodessa siivota kaappeja ja järjestellä laatikoita töissäkin, yli kymmenen vuotta sitten, muistatteko vielä? Saatoi arkistoida, viedä roskiin, sisustaa, järjestellä, luoda uutta, suunnitella yhdessä uutta toimintaa. Uutta ei puristeta väkisin pakon edessä, vaan hyvät oivallukset syntyvät vapaassa ilmapiirissä, usein jossakin poikkeavassa tilanteessa. Kerran lähdimme työpäivänä suunnittelemaan kokonaan uudenlaista toimintaa työkaverin mökille ja valmista tuli!
Ruusu niille naisille, jotka pitivät kerrankin puolensa!
