Hiljaisuutta, lumisateen katselemista, yksin istumista. Tämä päivä on vain minulle itselleni. En lähde ulos, siinä on pakkoliikunnan maku. Silitän vaatteita katsellen samalla pihalle, iloitsen työn jäljen näkymisestä. Juon välillä vihreää teetä ja hunajaa ja ajattelen sen tekevän hyvää. Mietin hiljaisuutta ja sitä, olisinko vaarassa oikeasti erakoitua, jos ei olisi perhettä.
Kyllä tyhjä kalenteri näyttää hyvältä! Tarkistin oikein, ettei siellä ole tälle viikolle mitään: tyhjä oli. Vaikka elämäni on aina ollut melko rauhallista hektiseen nykymeininkiin verrattuna, siedän huonosti iltamenoja ja etukäteen sovittuja viikonloppuja, varsinkin jos niitä on useampia peräkkäin. Työssä saan tavata ihmisiä päivittäin ihan tarpeeksi, vaikka siellä tietysti omista asioistaan voi puhua vaan työkaverien kanssa ruokatunnilla.
Joskus harvoin tapaan muutamaa ystävää. Puhelimella tulee sentään oltua yhteydessä vanhempien ja siskojen kanssa, ja onhan aina tekstarit. Ei ole toisaalta sellaista yhteisöäkään ympärillä kuin ennen. Ystävistäni vain kaksi asuu tarkkaan ottaen samassa kaupungissa, kaikki muut kauempana. Lasten lisäksi täällä ei asu yhtään sukulaista.
Tarvitsen tilaa ympärilleni. Huomasin tämän jo nuorena pienten lasten äitinä, kun pinna alkoi kiristyä. Silloin helpotti edes se, kun mies vei lapset puistoon tai jonnekin. Sain olla hetken sohvalla yksin ja ajatella omiani. Tuntui, että pitää saada järjestellä ajatuksensa, käydä läpi kaikki viime aikoina tapahtunut, että tietää, mitä ajattelee niistä. Muutaman kerran sain olla kokonaisen viikonlopun yksin, ja jo silloin olin sen tosiaan yksin, en halunnut tavata ketään tai lähteä mihinkään. Halusin kuulla oman ääneni.
Olen aina viihtynyt kotona. Mietin ennen, tuleekohan joskus aika, jolloin tunnen, että NYT olen saanut olla tarpeeksi kotona. Oli kaikkea mukavaa tekemistä. Suurimpia intohimojani oli tehdä valokuva-albumeja. Niissä on kuvitettu elämämme vuoteen 2004 asti. Toinen intohimo oli ruokaohjeiden kerääminen ja liimaaminen erilaisiin kierrekansivihkoihin. Niitäkin on kertynyt aika monta, uusimpaan kerätty erilaisia keitto-ohjeita. Sisustuksen muutosten suunnittelu oli myös ennen lempipuuhaani. Ei ole samanlaista intoa enää.
Sen jälkeen kun lapset muuttivat pois kotoa, suhde yksinoloon on muuttunut. Iltaisin olemme miehen kanssa kumpikin hiljaa omissa oloissamme, kun kumpikin on viettänyt päivänsä ihmisten kanssa puhuen ja muihin keskittyen. Hiljaisuus on luontevaa. Mutta vielä lähes vuoden osa-aikatyönkään aikana ei ole tullut tunnetta, että rauha ja yksinolo riittää. Vieläkään en ole saanut olla tarpeeksi kotona, tarvitsisin pitkän rauhallisen jakson. Ja tiedän, että se tunne on olemassa vain siksi, että käyn töissä. Jos menettäisin työni ja sen mukanaan tuomat ihmiskontaktit, olisinkin pulassa. Siellähän on suurin osa ystävistäni. Pitäisi alkaa harrastaa jotakin, missä tapaa ihmisiä.
Kaikesta huolimatta: on ihanaa aina kun joku soittaa!
