Eilisen päivän olin vielä täynnä ärtymystä, suuttumusta, pyhää vihaa, energiaa, voimaa. Siihen tämä punaisiin pukeutuminen täälläkin liittyy. En kuitenkaan vieläkään tiedä, mistä tämä johtuu, mihin liittyy. Outoa, että oman pään sisältöä ei pääse noin vain katsomaan, siellä on verho edessä.
Olin vapaaviikosta huolimatta pitkässä työkokouksessa, jossa ärtymykseni nosti päätään ja käytin aivan liian vahvoja sanoja. Ei se ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, vaikka joka kerta vannon, etten enää avaa suutani julkisesti. Taisin jopa kiroilla.
Tulevasta mahdollisesta kuntaliitoksesta ja sen tuomista muutoksista keskusteleminen nosti mieleen -90-luvun laman, siitä johtuvat toistuvat organisaatiomuutokset sekä jatkuvan niukkuuden ja supistamisen. Olimme vuosia työssä ilman esimiestä ja muutenkin todella heikolla johtamisella. Itseohjautuvuudella oli puolensa, mutta työntekijöinä jouduimme kantamaan taakkoja, joihin rahkeemme eivät riittäneet. Naisille annetaan mielellään kaikki vastuu, mutta ei yhtään valtaa.
"Kukkuu!"
Aikanaan lama meni ohi, mutta ei meidän toimialallamme. Sijaistimme toisiamme töissä loma-ajat, mikä tarkoitti sitä, että vuodessa oli vain muutama kuukausi normaaliaikaa, kaikki muu elettiin kriisiaikaa. Jostakin syystä meille ei voitu maksaa kaksinkertaisen työn tekemisestä, vaikka se muualla oli mahdollista. Lopulta saimme uuden johtajan, joka alkoi taistella takaisin meillekin paikkaa auringossa ja mm. sijaismäärärahoja.
En siis enää yhtään pelkää kuntaliitoksia ja muutoksia, vaan odotan niitä. Muutoksessahan työelämässä eletään joka tapauksessa ja usein muutos sisältää mahdollisuuden johonkin uuteen ja parempaan.
Kokouksen jälkeen kiehuin koko illan. Lama-ajan tunnelmista ja katkeruudesta oli vaikea päästä irti, kestihän se aika yli kymmenen vuotta ja rupesin silloin kärsimään hankalista sressioireista monen muun tavoin. Onneksi illalla oli Body Balance -tunti, joka vei ajatukset muualle. Mutta yöunet repeilivät ahdistuneina sinne tänne.
Tänä aamuna tuli kahdeksalta sähkömies tekemään uutta sähkötaulua. Päivä kotona ilman sähköjä tarkoitti lukemista ja laatikoitten järjestelyä. Työ kesti koko päivän, nallekarhumainen mies oli varsin sympaattinen, ja iltapäivällä huomasin ärtymykseni haihtuneen. Harmi, sillä vitutuksen määrällä olisin saanut jotakin merkittävää aikaiseksi kotona, jos olisin ollut yksin.
Olin vapaaviikosta huolimatta pitkässä työkokouksessa, jossa ärtymykseni nosti päätään ja käytin aivan liian vahvoja sanoja. Ei se ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, vaikka joka kerta vannon, etten enää avaa suutani julkisesti. Taisin jopa kiroilla.
Tulevasta mahdollisesta kuntaliitoksesta ja sen tuomista muutoksista keskusteleminen nosti mieleen -90-luvun laman, siitä johtuvat toistuvat organisaatiomuutokset sekä jatkuvan niukkuuden ja supistamisen. Olimme vuosia työssä ilman esimiestä ja muutenkin todella heikolla johtamisella. Itseohjautuvuudella oli puolensa, mutta työntekijöinä jouduimme kantamaan taakkoja, joihin rahkeemme eivät riittäneet. Naisille annetaan mielellään kaikki vastuu, mutta ei yhtään valtaa.
"Kukkuu!"
En siis enää yhtään pelkää kuntaliitoksia ja muutoksia, vaan odotan niitä. Muutoksessahan työelämässä eletään joka tapauksessa ja usein muutos sisältää mahdollisuuden johonkin uuteen ja parempaan.
Kokouksen jälkeen kiehuin koko illan. Lama-ajan tunnelmista ja katkeruudesta oli vaikea päästä irti, kestihän se aika yli kymmenen vuotta ja rupesin silloin kärsimään hankalista sressioireista monen muun tavoin. Onneksi illalla oli Body Balance -tunti, joka vei ajatukset muualle. Mutta yöunet repeilivät ahdistuneina sinne tänne.
Tänä aamuna tuli kahdeksalta sähkömies tekemään uutta sähkötaulua. Päivä kotona ilman sähköjä tarkoitti lukemista ja laatikoitten järjestelyä. Työ kesti koko päivän, nallekarhumainen mies oli varsin sympaattinen, ja iltapäivällä huomasin ärtymykseni haihtuneen. Harmi, sillä vitutuksen määrällä olisin saanut jotakin merkittävää aikaiseksi kotona, jos olisin ollut yksin.
Ehkä tulevat syystalkoot potuttavat myös, perinteisesti siellä heilumme haravanvarressa sateessa mies ja minä.
