Sattui silmään laatikoita penkoessa vanha värssykirja. Siis sellainen, johon kansakouluikäisenä liimattiin ennen kiiltokuvia ja muut sitten kirjoittivat hyvää tarkoittavia värssyjä viereen. Jokaisella tytöllä oli kai sellainen? Silloin sanoin sitä Muistikirjaksi ja kuvia sanottiin muisteiksi.

Kirjani oli hieno: käsinsidottu punaisiin kangaskansiin, lehtikullalla ornamentein koristeltu ja varustettu nimelläni. Se oli lahja isoisältä, joka oli töissä kirjapainossa.

Äiti kirjoitti:

Ei kulje se yksin maailman rantaa,
joka ilonsa omassa repussaan kantaa.

Isä kirjoitti:

Usko onneesi, 
niin olet pian sen saavuttava.

Ja kas, tulivat kiteyttäneeksi koko elämänkatsomuksensa siihen:  avarakatseisen optimismin sekä itseensä ja maailmaan luottamisen. 

Muut aikuiset kirjoittivat tavallisia värssyjä, joita oli tapana kirjoittaa. Koulukavereiden ja ystävien kirjoituksista huomiota  kiinnitti KILTTI-sana, joka toistui silmiinpistävän usein "…kun sinä olet niin kiltti", "pysy kilttinä".  Juuri kiltteydestä en nimittäin oikeasti muista vielä koskaan kenenkään minua kiittäneen sen enempää lapsena kuin aikuisenakaan.

Haloo! Näin ei enää nykyisin kai sanottaisi? Oliko kiltteys kaikki, mitä pieniltä tytöiltä ennen odotettiin? Rusetti päässä ja vieno hymy huulilla piti istua hiljaa näpöttää, kun aikuiset keskustelivat. Piti tehdä, mitä käskettiin eikä ajatella itse. Koulussa tyttöjen piti olla näkymätöntä kilttiä massaa, johon pojat toivat vähän väriä?

Nyt tuo tuntuu vanhanaikaiselta ja naivilta, mutta myös pelottavalta. Kuinka paljon vieläkin odotamme tytöiltä kiltteyttä?  Ja itseltämme?