Maanantaiaamu ja verenpaine taas korkealla: siitä on hyvä aloittaa vapaa viikko. Kolmea lääkettä on vielä varaa vähän lisätä ja ottaa neljäs tarvittaessa mukaan, mutta ei vielä.

         

Tämä nousu tuli, kun pakkailin tavaroita kuntoremonttiin. Kaikessa rauhassa tosin, mutta elimistöni veti siitä hirveän herneen nenään ja kiihdytti itsensä ylikierroksille. Sama meno jatkui Oulussa: nautin suunnattomasti runsaasta liikunnasta, meininki oli rento, aurinko paistoi, elämä hymyili, mutta paine pysyi korkeana.

         
          Mikälie kääpä tai sieni lahottaa tätä kaatunutta puuta.

Pää on inhottavan sumuinen. Tämän kanssa taistelin koko kevään ja luulin päässeeni eroon. Tästä sen taas huomaa, että kaikkea ei voi hallita. Ei sittenkään, vaikka luulee jo osaavansa konstit.

         
          Onneksi meiltäkin löytyy jostakin jäkälää, suloinen sammal-jäkälämatto korkealla peruskallion päällä.

              
               Aamukastetta, ihana syksyn merkki kuten aamusumutkin. "Syysaamu kirpeä koittaa..."

Lauantain metsälenkki tuotti muutaman kourallisen suppilovahveroita. Miehelläni on vakiopaikat lähimetsissä, jotkä hän käy säännöllisesti tsekkaamassa. Hämmästys oli suuri, kun joku muukin oli käynyt juuri samat paikat, HÄNEN paikkansa. Minä temppuillin sauvojen kanssa liukkailla poluilla hyvin vaihtelevassa maastossa. Oli sopivan viileää ja ihanan kosteaa.

         

Muut sienet saattavat olla förbi, harva kestää yöpakkasia kuten suppilot. Toivottavasti saadaan silti vielä jotakin, keltahelttavahakkaita, uusi tattisato?