Merin ja Hopolan kommentit eiliseen touhotukseeni saivat taas miettimään työelämää. Miten vähän  loppujen lopuksi pystyy vaikuttamaan tai osaa vaikuttaa joihinkin asioihin. Samat kestoaiheet pyörähtävät käyntiin, kun on kokopäivätyössä vaikka vain viikon. Voipa olla, että lyhyissä pätkissä asioihin ei ehdi siellä rutinoitua, vaan asiat menevät ihon alle tavallista herkemmin.

Joskus harvoin on paljon energiaa ja tekemistä ja halua touhuta. Kotona aikaa on vähän, joten yhden lauantaipäivän aikana on ehdittävä tekemään kaikki kiva. Muuta kivaa on tiedossa sunnuntaina, mutta sitä rytmittää iltapäivän lounas nuorison kanssa.

Jos vain lepäilee koko viikonlopun, tuntuu että elää vain työtä tehdäkseen. En ole vuosiin kutsunut viikonloppuisin vieraita, paitsi lähisukulaisia ja paria ystävää. Olen tähdännyt vain selviytymiseen seuraavasta viikosta. Siitä taas on seurannut tyhjyyden tunne, ettei elä sitä elämää mikä on annettu.  Ei paljon auta ajatella, että onhan työkin omaa elämää.


Ehkä jos olisin teinimäisen laiha, olisin myös reipas ja virkeä. Monet laihat ihmiset vaikuttavat hämmästyttävän energisiltä ja touhukkailta. Toiveajattelua sekin on, sillä tällä tietotaidolla se olisi jo toteutettu, jos olisi mahdollista.

Päädyn siis siihen ikävään lopputulokseen, että kyse on vanhenemisesta. Ettei jaksa enää yhtä paljon kuin nuorena. Silloin oli viikonloput täynnä hulinaa ja menoa, oli lapsia ja tavattiin ihmisiä, tehtiin kaikenlaista. Nyt kaikenlainen touhu ja hulina saa ruumiin antamaan kummallisia hälytysmerkkejä. Talvella henkinen kasvu riittää kompensoimaan menemisen vähyyden, mutta kesällä haluaisi elää enemmän.