Oulu kuvissa -blogissa näin Patosillalta hienoja kuvia, jotka herättivät tunteita. Patosilta on itsestäänselvyys sen kautta kaupunkiin kulkevalle oululaiselle, ei siihen kiinnitä varmaan sen kummempaa huomiota, rumakin vielä. Mutta koko alue on vaikuttava, pelottava, valtavia vesimassoja kahlitseva lapsuutensa sen lähellä viettäneelle.
Voimalaitoksen hurina säesti ensimmäisiä kouluvuosiani. Äitini lapsuudessa tässä kohisi koski.
"Syysaamu kirpeä koittaa yli heräävän kaupungin
ja sen rannalla
koski soittaa
tutun sävelen ilmoihin"
laulettiin koulussa V.A. Koskenniemen sanoin.
Näkymää Oulujoen suistoon. Virta on voimakas, läheisellä uimarannalla oli aina peikkona joutua lapsena virran viemänä suoraan voimalaitoksen turbiineihin.
Pelottava, pelottava vesimassa takana, joskus pato auki kuohuen alas hirvittävällä voimalla, jota ihmiset tulevat katsomaan.
Vähävetistä, säälittävää joenpohjaa, entisestä elämästä ei tietoakaan.
Rakas Patosilta. Sen juurella asuvat edelleen vanhempani, siksi käyn siellä pari-kolme kertaa vuodessa. Patosilta on aina merkinnyt minulle tuiralaiselle porttia avaraan maailmaan, kaupunkiin, kirjastoon (ennen Ainolassa), sivistyksen pariin, urbaaniin sykkeeseen. Siihen toiseen maailmaan.
