Eilinen päivä hävisi kuin tuhka tuuleen. Sateinen ja harmaa, nukuin pitkät päiväunet enkä viitsinyt käydä ulkona ollenkaan. Synkeä tunnelma paheni myös mökkimuisteloissa, joissa painottuivat ikävät asiat tällä kertaa. Kirjoittelin niitä sitten vähän pois Hopolan neuvosta ja se tosiaan auttoi, kiitos vaan!
Pantterikärpässienet ovat sieviä, mutta enpä taitaisi syödä niitä.
Illan pelastus oli jälkimmäinen osa mainiosta saksalais-turkkilaisesta minisarjasta Toiveiden aika. Siinä Melike ja Mustafa asuvat alkeellisessa vuoristokylässä Turkissa, josta vähitellen nuoret alkavat muuttaa Saksaan paremman elintason houkuttelemina. Nuorten rakastavaisten tiet eroavat Mustafankin lähtiessä kaivostöihin. Melike naitetaan Yasarille, joka on varmistanut asemansa sabotoimalla postinhoitajana nuorten kirjeenvaihdon ja naimisiinmenon. Aikanaan Yasar lähettää Melikenkin Saksaan tienaamaan perheelle rahaa, ja vähitellen Melike tapaa Mustafan, josta on tullut valokuvaaja Münchenissä. Juoni kulkee elämänmakuisena valottaen vähemmistön elämää ja kertoo samalla kauniin ja traagisen rakkaustarinan. Tämän illan pelastus olkoon kymmeneltä teemalta tuleva Mira Nairin Salaam Bombay.
Lähdettiin sitten sieneen tänään, vaikka satoi. Pieni kierros lähimetsässä näytti sikäli lupaavalta, että sieniä kuitenkin on. Viime vuonna ei ollut.
Yksi kunnollinen iso puhdas herkkutatti varmisti jo kastikkeen uusille perunoille.
Yksi iso puhdas ja painava isohapero oli iloinen yllätys. Sateen jälkeen on joskus ilo löytää näitä vasta pullahtaneita upeita haperoita rahkasammalmättäiltä. Kolmen tähden herkkuja nekin.
Vasemmalla pieni kangashapero, joita on paljon, mutta ei kannata kerätä: ovat aina madonsyömiä, kuivia ja mauttomia. Oikealla herkullisen kehnäsienen alku, joka nyt poikkeuksellisesti kiiltää sateesta. Ne kannattaa opetella tuntemaan, ovat hyviä kolmentähden sieniä.
Läpimärkinä kotiin palattuamme soitti isäni ja kehui taas uutta isoa herkkutattisaalistaan pohjoisen hiekkakankailta. Pitäisiköhän ajaa sinne?
