Enpä olisi nuorena uskonut, että mökkeily voi alkaa joskus houkuttaa. En ole koskaan tuntenut vetoa alkeellisiin oloihin ja ulkovessaan, vaikka vanhemmillani on aina ollut kesäpaikka järven rannalla (nyt jo neljäs menossa tässä pitkien välimatkojen maassa, ja tällä kertaa joen rannalla). Lapsena sinne oli pakko mennä, vaikka nautinto oli meillä lapsilla kaukana äidin riitaisan olemuksen takia. Lapsenmielessäni hän muistutti Lumikin noita-akkaa. Toivoin aina että tulisi vieraita ja äiti käyttäytyisi kunnolla. Rauhassa sai olla kun lähti vaeltelemaan metsään. Isä yleensä rakenteli ja nikkaroi omissa oloissaan eikä halunnut ottaa meitä lapsia mukaan. Muistoni eivät siis ole auvoisia ja jotkut valokuvat 60-luvulta muistuttavat mielestäni lähinnä Ryysyrantaa. Järvi oli silti ihana ja souteleminen mukavaa, uimisesta puhumattakaan. Lumpeiden katselu veneen hiljalleen lipuessa keskikesän helteessä tuli mieleen, kun katselin Sivuaskeleen uskomattoman kaunista lummekuvaa.
Keiteleen rannalla oli 70-luvulla saaressa uusi hirsimökki, ihan hyvä, mutta ahdas tontti ja kivinen saari, ei hyvä. Lukioikäisenä sainkin jo onneksi jäädä viikonlopuiksi kaupunkiin. Aloin viihtyä mökillä taas, kun sinne saattoi tuoda kavereita ja myöhemmin miehen, joka oli puskurina minun ja äitini välissä. (Olen nyttemmin käsittänyt, että äitini toiminta oli tunkeilevaa. Hän "luteili toisten aivoissa", kuten sisareni sanoo. Syvin toiveeni oli saada olla rauhassa ja siitä on peräisin sopuisan elämän kaipuuni.)
Kuusamon mökki 80- ja 90-luvuilla oli ehdoton paratiisi. Kaunis ja väljä kulmatontti ja töyräälle rakennettu harmaa hirsitalo. Kirkasvetisen järven rannalla sauna, jonka portailla saattoi istua katsellen auringonlaskua. Kuivan kangasmetsän tuoksu päivällä ja poronkellon vaimea kilkatus metsässä. Niin kaukana, että sinne mentiin vain kerran kesässä, mutta lapsetkin muistavat sen ihanana paikkana, jossa saattoi vaikka tehdä hurjia hyppyjä hiekkamontulla tai ampua vaarin kanssa maaliin. Riitojakin minun ja äitini välillä oli enää harvoin. No, kaikki tietävät Kuusamon lumon: en ikinä unohda Iivaaralle kiipeämistä, Jyrävänkoskea ja Kiutaköngästä Rukatunturista puhumattakaan. Olenhan mennyt naimisiinkin Kuusamossa.
Kesä kaupungissa on mukava, mutta viikonloput ankeita. Siihen kaipaisin jo muutosta. Kyläily toisten mökillä ei aja samaa asiaa, koska haluaisin nimenomaan paikan, jota voisin itse muokata omanlaiseksi. Puuhailu konkreettisten asioitten kanssa olisi terapeuttista. Unelmoin järvestä ja kukkapenkeistä, mutta miestä, joka on kotoisin maalta omakotitalosta, se ei tunnu kiinnostavan yhtään. Siksi hommasin meille kokeeksi vuokramökin pariksi viikoksi.
Huomasin, että joka paikassa kestää aikansa, että oppii löytämään mielihyvän lähteensä. Mistä pitää, mistä voi nauttia ja mikä on parasta jättää näkemättä. Kiintymys mihin tahansa kasvaa ajan myötä. Kävin viime kesänä vanhan koulukaverin mökillä, tosi viehättävässä paikassa. Hän hehkutti, kuinka hän rakastaa sitä paikkaa. Olin helvetin kateellinen: vanha sukumökki, jota on rakkaudella vaalittu ja jossa hän on koko ikänsä viettänyt kesiään läheistensä kanssa. Joissakin suvuissa osataan, ja asutaan vielä samalla paikkakunnalla pitkään. Hänen tunteensa kohdistui siis paitsi paikkaan, myös muistoihin kaikista hyvistä siellä koetuista hetkistä mukavien ihmisten kanssa.
Niitä muistoja voi alkaa hankkia vain omalla mökillä, ei muiden. Aika näyttää, miten tässä käy.
