Taas kaupungissa ja kotona. Kolmatta viikkoa lomailua on mennyt yhdessä hurauksessa ja kaikesta tavanomaisesta rutiinista on ihanasti päästy irti. Nyt sitten alkaa paluu. Tänään kaivoin ripsivärin esiin ja varpaankynnetkin lakkasin jo muutama päivä sitten. Työt kutsuvat torstaina, edellämainitusta huolimatta se ei kuitenkaan ole mannekeerausta. Siellä sitten istun ihan muissa maailmoissa ja yritän näyttää kiinnostuneelta, luulisin.
Kaupungissa en ole käynyt rannalla kertaakaan ja uinutkin vaan kerran; järvivesi ei ole oikein lämmennyt ja Jaakonpäivä meni jo. Kesän harvat hellepäivät olen osunut olemaan töissä tai istumaan autossa. Ja nyt pihlajanmarjat alkavat jo punertaa!
Toisaalta alati vaihteleva sää on tarjonnut vaihtelua: vähän väliä on pitänyt juosta sisään ja kärrätä tavaroita suojaan tai syöksyä ulos ihmettelemään auringonpilkahduksen esiin nostamia värejä maisemassa. Kuivien oksien karsiminen ja rantapusikon siistiminen on ollut myös rentouttavaa ja harvinaista fyysistä työtä.
Luultavasti olemme Suomen viimeiset ihmiset, jotka eivät osaa grillata. Olemme siis sakilla opetelleet vaihtelevalla menestyksellä käyttämään hiili- ja kaasugrilliä. Kaikki aikaansaatu ruoka on tosin ollut syötävää, mutta ei vielä läheskään sen näköistä kuin kuvissa tapaa olla. Touhu vaatii vielä pientä säätöä, alkaen siitä, milloin hillos on sopiva, milloin on hyvä kääntää ja milloin on kystä.
Joko?
Joko?
