Perun kaikki puheeni siitä, etten tykkää Hannu Väisäsen kirjoista. Vaikka Vanikanpalat ei minuun mitenkään suurempaa vaikutusta tehnyt edes vanhana oululaisena, niin Toiset kengät kolahtaa sitäkin enemmän! En ole vielä puolessa välissäkään, mutta nautin joka hetkestä. Kieli on elävää ja värikästä, suorastaan herkullista, ja huumori kuplii hiljaa pinnan alla. Väisänen kertoo noin 12-vuotiaasta Anterosta, joka äidin kuoltua asuu uudessa omakotitalossa isän, siskon ja kolmen veljensä kanssa. Tässä poiminta perhekuvasta:
"Santeri istui puolella kankulla tuolin kaiteella, taisi olla kiire jonnekin. Uskomattoman siististi kammattu jakaus. Yleensä rämäpään tukka oli räjähtänyt. Oli varastanut jostakin hymykuopat ja painanut ne poskilleen. Valoisa, ailahtelematon, lujatahtoinen nuori, joku lukija varmaan sanoi. Ei olisi heti uskonut että edellisellä viikolla varasti isältä viinaa, Mällisiltä mopon, Nuutisilta tytön ja tupakkaa, ajoi sitten kaikkine lasteineen suoraan Kuivasjärveen.
---
Sisko oli harvoin noin likellä meitä. Silkasta armosta hän oli laittautunut samaan kuvaan surkimusten kanssa.Yllään housupuku, matalakauluksinen paitapusero, tukka leikattuna poikamaisesti Audrey Hepburnin tapaan, hän edusti aravatalon pisimmälle ehtinyttä kärkeä ja etumatkaa jota kukaan meistä ei luultavasti koskaan kuroisi umpeen. Hänen huoneensa sijaitsi talon toisessa päässä monen oven ja portaan takana. Vaikka hänen huonetttaan ei juuri vartioitu, ei sinne kukaan koskaan uskaltautunut. Siellä eli omaan itselliseen tapaansa ukkokodin naispuolinen maskotti, miehistön keulakuva omassa koskemattomuudessaan. Joskus tuntui kuin takkuiseen ukkokotiin olisi eksynyt nainen, joka sukupuolensa turvin liiteli sisään ja ulos kaikista niistä rei'istä, jotka olivat meille ylivoimaisia. Ja toisaalta koko ukkokkoti katosi, jos Sisko oli vahingossa unohtanut, sanotaan vaikka hansikkaansa tai sukkansa yleiselle alueelle. Sillä yksi ainut keittiön pöydälle unohdettu maskaraharja riitti loihtimaan pois kaikki miestä muistuttavien kuhnurien kamppeet."
---
Sisko oli harvoin noin likellä meitä. Silkasta armosta hän oli laittautunut samaan kuvaan surkimusten kanssa.Yllään housupuku, matalakauluksinen paitapusero, tukka leikattuna poikamaisesti Audrey Hepburnin tapaan, hän edusti aravatalon pisimmälle ehtinyttä kärkeä ja etumatkaa jota kukaan meistä ei luultavasti koskaan kuroisi umpeen. Hänen huoneensa sijaitsi talon toisessa päässä monen oven ja portaan takana. Vaikka hänen huonetttaan ei juuri vartioitu, ei sinne kukaan koskaan uskaltautunut. Siellä eli omaan itselliseen tapaansa ukkokodin naispuolinen maskotti, miehistön keulakuva omassa koskemattomuudessaan. Joskus tuntui kuin takkuiseen ukkokotiin olisi eksynyt nainen, joka sukupuolensa turvin liiteli sisään ja ulos kaikista niistä rei'istä, jotka olivat meille ylivoimaisia. Ja toisaalta koko ukkokkoti katosi, jos Sisko oli vahingossa unohtanut, sanotaan vaikka hansikkaansa tai sukkansa yleiselle alueelle. Sillä yksi ainut keittiön pöydälle unohdettu maskaraharja riitti loihtimaan pois kaikki miestä muistuttavien kuhnurien kamppeet."
Punapuu kertoi jossain kommentissaan pitäneensä Hannu Väisäsen molemmista kirjoista. Kiitos vinkistä, sinun innoittamanasi hankin luettavaksi tämän herkullisen jatko-osankin, jonka parissa loppuviikon sateet menevät rattoisasti.
Alkuviikolla tempaisin päivässä Katja Kallion Elokuvamuistin. Pidin kovasti Kallion rehevästä tyylistä ja värikkäästä kielenkäytöstä ja jaoin hänen hullaantumisensa elokuviin (ja mihin tahansa muuhunkin). Oli ihana kuulla jonkun muunkin rakastuneen tv-sarjoihin, elokuviin ja fiktiivisiin henkilöihin. En olisi ikinä uskaltanut julkisesti käyttää sanaa rakastua, omaa hölmöyttäni häveten, jos hän ei olisi tehnyt sitä ensin. Sillä mitä muuta kuin rakastua-sanaa voin käyttää, kun puhun Brokeback Mountainista tai Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, ja varsinkin Jamie Fraserista! Hullaantuminen voisi olla käypänen vaihtoehto mutta tarkoittaa ihan samaa.
On myös virkistävää huomata kuinka henkilökohtaisia eri ihmisten mieltymykset voivat olla. Kallion ja minun mieltymykseni Almodovarin elokuvista menevät täsmälleen ristiin: hän ei suurestikaan arvostanut minun suosikkejani Kaikki äidistäni ja Huono kasvatus, kun taas Lihan värinä ja Puhu hänelle eivät saisi minua tarttumaan niihin toista kertaa.
Kallion ja Väisäsen kirjoissa kiinnitin huomiota myös pilkutukseen, jota oli huomattavasti vähemmän kuin koulussa opetettiin. Ja tykkäsin siitäkin, näytti virkistävästi vapaammalta. Kokeilin sitä juuri tuossa yllä ja ihan hyvältähän se näyttää, vai mitä? Kieliopin rakastajana pitää opetella rikkomaan rajoja vähän enemmän.
Välipalana nautin E.M. Forsterin Italialaisen avioliiton, joka peribrittiläisessä sarkastisessa puisevuudessaan sattui nyt vaan väärälle viikolle, talvella se menisi ihan täydestä. Siis ihan hyvä kirja sekin.
Alkuviikolla tempaisin päivässä Katja Kallion Elokuvamuistin. Pidin kovasti Kallion rehevästä tyylistä ja värikkäästä kielenkäytöstä ja jaoin hänen hullaantumisensa elokuviin (ja mihin tahansa muuhunkin). Oli ihana kuulla jonkun muunkin rakastuneen tv-sarjoihin, elokuviin ja fiktiivisiin henkilöihin. En olisi ikinä uskaltanut julkisesti käyttää sanaa rakastua, omaa hölmöyttäni häveten, jos hän ei olisi tehnyt sitä ensin. Sillä mitä muuta kuin rakastua-sanaa voin käyttää, kun puhun Brokeback Mountainista tai Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, ja varsinkin Jamie Fraserista! Hullaantuminen voisi olla käypänen vaihtoehto mutta tarkoittaa ihan samaa.
On myös virkistävää huomata kuinka henkilökohtaisia eri ihmisten mieltymykset voivat olla. Kallion ja minun mieltymykseni Almodovarin elokuvista menevät täsmälleen ristiin: hän ei suurestikaan arvostanut minun suosikkejani Kaikki äidistäni ja Huono kasvatus, kun taas Lihan värinä ja Puhu hänelle eivät saisi minua tarttumaan niihin toista kertaa.
Kallion ja Väisäsen kirjoissa kiinnitin huomiota myös pilkutukseen, jota oli huomattavasti vähemmän kuin koulussa opetettiin. Ja tykkäsin siitäkin, näytti virkistävästi vapaammalta. Kokeilin sitä juuri tuossa yllä ja ihan hyvältähän se näyttää, vai mitä? Kieliopin rakastajana pitää opetella rikkomaan rajoja vähän enemmän.
Välipalana nautin E.M. Forsterin Italialaisen avioliiton, joka peribrittiläisessä sarkastisessa puisevuudessaan sattui nyt vaan väärälle viikolle, talvella se menisi ihan täydestä. Siis ihan hyvä kirja sekin.
Tämän kesän ensimmäinen sienilöytö, kymmensenttinen punikkitatti. Täysin toukattomana pääsi pataan samantien. Kesäkuussa!
