Mitä ihmettä sitä teki, ennen kuin eräs ystävällinen ihminen avasi minullekin oven Blogistaniin? En muista yhtään, en kai tehnyt mitään, pidin varmaan ikävää. Juhannuksen vietosta kotiin palatessa yhteys oli poikki eikä sitä ole vieläkään saatu toimimaan. Piti tulla kirjastoon tsekkaamaan edes muutama blogi, että henki kulkisi. No nyt helpottaa edes vähän.

Huomasin, että pidän poikiinikin yhteyttä enimmäkseen messengerin kautta. Kotona ollessa mese on aina auki, jos mamman muruilla sattuisi olemaan asiaa. Tunnen nyt olevani ihan sumpussa enkä muista lainkaan, että onhan mulla vielä kännykkä. Mitä sillä tekee, eihän mulla ole mitään asiaakaan... Mesessä sen sijaan voi vaihtaa vaikka vain pari lausetta tai lähettää kuvan tai musiikkivinkin ja lopettaa sitten ilman kummempia hyvästelyjä.

Tämä jatkuu tietysti niin, että eihän mulla ole mitään asiaa, kun alan kirjoittaa tännekin, mutta siitä se aina alkaa kuitenkin pulputa. Vastuu on kokonaan lukijalla. Puhelimessa sen sijaan en keksi kovinkaan kauaa puhumista, en saa edes 70 minuutin kuukausittaista puheaikaani enää kulutettua.

Toivottavasti nyt edes huomenna toimii, muuten en kestä! Palaillaan.