Vapaaviikko on kulunut onnistuneesti: joka päivä tunti ulkona. Iltalenkillä taas kerran pari kilometriä maastossa tarvottuani oikaisin metsäpolkua pitkin mäen päälle. Ylös päästyäni ja hikisenä puuskuttaen törmäsin ryhmään miehenkorkuisia kuusia, jossa roikkui lappu:

            
               

Mitäpä sitä kuuliainen ihminen muuta kuin pysähtyy kuin seinään ja jää odottamaan jatko-ohjeita. Katselee ympärilleen ja ihmettelee, kuka nyt mahtaa olla asialla, kenelle tämä on tarkoitettu? Kun ketään ei tule paikalle, on vain lähdettävä, vaikka ilman lupaa, jatkamaan matkaa.

            

Hetken kuluttua polku taas haarautuu. On tehtävä oikea valinta. Ei väärää, kuten tässä yksi päivä, kun eksyin postimerkin kokoiseen metsään puolen kilometrin päässä kotoa ja piti palata omia jälkiä takaisin. Ja kaupunginosassa, jossa olen pyörinyt opiskeluajoista asti. 

            

Eikä ole ihmekään, jos tällainen  partiota käymätön meinaa eksyä,  sillä täällä on joka puolella kilpalatupohjia ja niiden välissä tuhat erilaista luonto-, suunnistus- ja koirankusetuspolkua. Ja vaikka tietäisin, missä olen, en tiedä, miten sieltä pääsee pois!

              

Onneksi tämä tie vie jo kotiin. Jos tänne asti pääsen, osaan eteenpäin jo vaikka silmät kiinni.