Kahden viikon kotielämän jälkeen on töihinmeno taas ihan virkistävääkin. Levänneenä lomalta tulija huomaa  asioita, joihin ei normaalissa työn tiimellyksessä kiinnitä kovinkaan helposti huomiota. Silmä bongaa kaikki palaneet lamput, irtoamassa olevat ovien kädensijat, sosiaalitilan  pöydän joululiinan, kuivuuteen lähes kuolleet viherkasvit ja kaikenlaisen ylimääräisen silmää häiritsevän krääsän. Ja panee toimeliaasti tuulemaan!  Työssä kaulaa myöten rämpivät työkaverit eivät ole näitä ehkä edes huomanneet tai ainakaan jaksaneet tehdä niille mitään.

Ei siitä sentään mitään suursiivousta tullut ja tein ihan oikeita töitäkin. Onneksi nyt ei ole kiirettä, juuri kun olen saanut paineet kuntoon uusilla lääkkeillä. Loman jälkeen olo ja työote on muutenkin levollinen ja normaali, toimin kuin hidastetussa filmissä, ei ole kiire mihinkään. Siitä puuttuu se sähäkkyys, jolla tavallisesti joutuu pyörittämään päiväänsä ja jota en enää kestä. Tuntuu myös siltä, että jotakin puuttuu, osa tiedostoista on päästä hävinnyt tai ainakin vaikea löytää. Kestää myös aikansa ennen kuin taas pääsee sisälle asioihin ja jaksaa kiinnostua niistä. Viikko töitä ja viikko vapaata olisi minulle aivan liian nopea vaihtelutahti, kaksi ja kaksi viikkoa on parempi, kumpaankin elämään tulee kunnon ote.

Luultavasti en kahdenkymmenen vuoden uran jälkeen enää pysty saavuttamaan sitä intohimoista suhdetta työhön, joka sitä pitkään sävytti. On toisaalta mukava huomata pitkän kokemuksen tuoma varmuus, perspektiivi ja maltti, joista on myös paljon hyötyä ihmissuhdetyössä. Harmi, että näitä kahta ääripäätä ei voi yhdistää samaan ihmiseen! Vai voiko?

Onneksi on Mies, joka jakaa saman terveen väsymisen työpäivän jälkeen. Päiväunien jälkeen väännymme yhdessä iltalenkille ja hetken maailma näyttää taas valoisammalta.