Kuljen melkein aina työmatkani miehen kyydissä. Pääsen joko perille asti tai sitten hän jättää minut jonnekin lähelle, josta voin kävellä ja hän pääsee itse sujuvasti jatkamaan matkaa naapurikaupunkiin. En ole enää vuosiin viitsinyt kulkea pitkä(hkö)ä ja mäkistä matkaa pyörällä. Eihän aito lady halua hikoilla punaisena ensimmäistä tuntia työpaikalla, ja menee siinä tukkakin sekaisin! Toinen syy on pyörissä: kaksi kertaa on jarruvaijeri katkennut alamäessä (oli siis kaaduttava) ja kerran jarrupalat hirttäneet kiinni pakkasessa (piti kantaa 3 km koko rakkinetta, prkl!). Nyt on kyllä uusi musta seitsemänvaihteinen mummopyörä with matching kypärä, mutta ...eeei, mieluummin annan kuljettajan viedä perille asti. Kuljettaja nimittäin myös hakee. Kenellä on yhtä hyvä palvelu, tytöt?
Nämä ihanat pikku paatit oli pakko saada kuvata kännykällä tänä aamuna seitsemän jälkeen, kun lähdin satamasta kävelemään auringossa hitaasti töihin päin. Ohitan järven joka aamu ja iloitsen sen muuttuvasta olemuksesta eri vuodenaikoina. En oikein usko pääseväni kaupungissa järvenrantaan asumaan, mutta ei täällä kukaan asu kovin kaukanakaan vedestä, kun joka puolella on järviä ja lampia.
Ei, ei minua tuoda paatilla töihin.
