Yksi kesäajan hyviä puolia on se, kun pääsee taas metsään. Hiihtäminen on jäänyt vähiin viime vuosina eikä lumikenkäilykään ole vielä innostanut. Lähimetsän luontopolut ovat tulleet tutuksi vuosikymmenien varrella, mutta yksin en ikinä uskalla sinne lähteä, aito citygirl kun eksyy heti, kun auto katoaa näkyvistä.
Polut ovat olleet kuivana jo viikkoja, joten nyt lähdetään pienelle kierrokselle.

Ensin noustaan jyrkkää tietä ylöspäin ja puuskutetaan hetki ylhäällä.



Tämän kiven sisällä olen aina kuvitellut noita Sammaleisen kätkemän Saraste-immen asuvan. Kuulen melkein koputuksia ja immen huokailua kiven sisältä. Mutta ei hätää, Mestaritonttu ja Yönsilmä ovat tulossa!
(Tässä vaiheessa loppui tietysti kamerasta akku, joten piti jatkaa kännykällä.)


Välillä vähän synkmetsää, rinne laskeutuu jo alaspäin. Rakastan korkeita kuusikoita! Mielikuvitus laukkaa metsässä heti Mestaritontun tarinoihin ja Sormusten herraan.



"Suo samea, suo samea, silta kohota!"
Suo ylitetään pitkospuita pitkin, siellä sentään on kosteaa ja kenkä kastuu jos astuu ohi.. Edelleenkään ei olla edes kilometrin päässä kotoa, vaikka ei korvessa asutakaan.



Isoja ja muhkeita rahkasammalia on pakko jäädä silittelemään. Pehmeä sammalvuode tosiaan.



Muualla metsässä on sitten kuivaa siitäkin edestä. Kaatuneita isoja ja pieniä puita oli paljon.
Tunnin reipas lenkki nousevilla ja laskevilla poluilla on nyt ohi, pieni hiki hankittu ja mieli korkealla, kiitoksia seurasta!