Onneksi sade loppui jo aamupäivällä, niin pääsin taas polkemaan hoikentavalla pyörälläni labrakokeisiin keskustaan. Ja onneksi olin varannut ajan, iso odotustila oli nimittäin niin täynnä, että tyhjää tuolia sai hakea. Ja kumma ilmiö: kun vartin päästä lähdin pois, oli jäljellä enää kymmenkunta ihmistä, kaikki muut olivat hävinneet kuin tuhka tuuleen!
Puoliltapäivin siis pyöräilin kilpaa pääskysten kanssa auringossa takaisin kotiin aamukahvin keittoon, kun oli pitänyt syömättä lähteä. Aamiainen on päivän ihanin ateria ja paras syyn nousta ylös, sanon minä. Ainakin Nuorempi Poika on samaa mieltä, sillä hänen ensimmäinen sanansakin pinnasängystä oli aamulla iloisella naamalla huudettu "kuokaa". Sunnuntaiaamuna paahdettu Real, kevyesti paistettu muna ja paistetut tomaattiviipaleet, vastapuristettu appelsiinimehu ja tummapaahtoinen kuuma kahvi -mitä muuta onneen tarvitaan kuin oma rakas vastapäätä ja jaettu sanomalehti? Ai timantteja, miksei...
Päässäni ei siis liiku juuri muuta kuin ruoka. Ruoan lisäksi romantiikastakaan ei saa koskaan tarpeeksi. Koska olen muutenkin vapaaviikollani täysipäiväinen tyhjäntoimittaja, palaan nyt takaisin katsomaan loppuun vuoden 2005 Ylpeys ja ennakkoluulon, taas kerran. Olenko jo maininnut, että se on suosikkini?
Kevyttä, kevyttä sen olla pitää. En enää vilkaisekaan noita houkuttelevia ruokablogeja, joiden italialaisiin ja thaimaalasiin houkutuksiin olen jatkuvasti sortunut.
