Kyllä nuorten ihmisten tapaaminen on mukavaa! Parikymppiset poikamme  tulevat avovaimojensa kanssa  sunnuntaisin lounaalle ja joka kerta se saa meidät vanhemmat onnellisiksi. Miten kivoja aikuisia heistä on tullut ja lukumäärä on vielä tuplaantunut kivoilla nuorilla naisilla. Ymmärrän nyt hyvin äitiäni, joka tykkäsi nuorista ja tuli aina seuraamme, kun kavereita oli käymässä.

Ei se mitään korkealentoista ole, vaihdetaan kuulumisia ja kerrotaan suunnitelmia, jutellaan elokuvista ja musiikista, ihmetellään lööppejä ja tv-ohjelmia. Kaikista eniten puhumme kyllä ruoasta, se kiinnostaa jokaista, vaikka vain yksi on saanut koulutuksen alalle (en minä).

Aikataulu tosin on vuosien varrella venynyt myöhemmäksi. Pitkän aamun jälkeen lähdemme laiskasti lenkille vasta puolenpäivän tienoilla. Yhdeltä onkin jo aloitettava aterian valmistus, vaikka monesti olen tehnyt jälkiruoan tai leivonnaisen valmiiksi jo aamulla. Mies pilkkoo ja minä kokkaan, mielellään jotakin, millä voin yllättää heidät. Ruokablogeista löytyy ihania juttuja! Kolmeksi Mies kattaa pöydän ja lähtee hakemaan sakkia syömään (kaikkia niitä, jotka eivät ole liian väsyneitä edellisen illan menoista). -Muistelen, että kerran heidät on saatu tulemaan jopa kävellen tai pyörällä. Viiden-kuuden aikaan kyytsätään porukka takaisin kotiin ja äiti pääsee päiväunille.

Vanhin poika on opiskelemassa Saksassa ja hänen avovaimonsa on lähdössä ensi tiistaina ensimmäiselle visiitilleen sinne. Siitä meillä riittääkin juttua, haluamme kaikki käydä siellä. Onneksi messenger-puheluilla yhteys säilyy ja kuulumiset voi vaihtaa vaikka päivittäin. Toista oli ennen, muistelen käyneeni kerran-pari kuussa soittamassa lennättimestä vastapuhelun kotiin.