Ensimmäinen työviikko on jo puolessa. Töissä sinänsä on ollut kivaa eikä mitenkään kiireistäkään. Mutta jo muutama puhelinsoitto peräkkäin ja asioitten hoitaminen päällekkäin saa huimauksen ja puristuksen tunteen päässä alkamaan. Paineet on edelleen korkeat jo aamusta, vaikka erilaisia nappeja menee jo 4 päivässä. Tunnen välillä itseni tönköksi muumioksi pakotettu hymy huulilla, kunnes huomaan rentoutua ja annan salaa itselleni luvan olla vain kuuntelevinani; sen verran kuitenkin, että pysyn jyvällä.

Ihmettelen hirveästi, miten ihminen kokopäivätyössä ehtii lainkaan elää omaa elämää! Tai siis sitähän minä olen koko työurani tehnyt ja on siitä nyt jonkinlainen elämäkin tullut. Päivä menee tarkasti klo 7-17 työssäkäyntiin. Kuudelta illalla on päivällisen jälkeen silmät ristissä ja aivot sumussa levättävä tunti, että jaksaa lähteä ulos sauvakävelylle. Jos ei lähde, ei nukuta kunnolla ja on muutenkin entistä väsyneempi seuraavana päivänä. Nuorena kaikki oli toisin, silloin saattoi lähteä johonkin vaikka suoraan töistä.

Siunattu puolipäivätyö: nyt saan edes maistaa elämää välillä. Viime vuodet on olleet väsymyksen, masennuksen ja työuupumuksen värittämiä. Olen iloinen siitä, että vapaa-ajalla olen löytänyt elämää, omaani.