On yllättävän vaikeaa saada äitinä itselleen jakeluun, että lapset aikuistuessaan lähtevät elämään omaa elämäänsä ilman vanhempiaan. Siihen valmistaudutaan pitkään ja molemmat osapuolet odottavat sitä lopulta yhtä kiihkeästi. Kaikki sujuu hyvin, elämänkumppanikin löytyy. Vanhemmat huokaisevat helpotuksesta ja iloitsevat kaksinolosta. Nuorisoa on mukava tavata viikoittain.

TYHJYYS. Elämän tärkein osa on täytetty, mihin tätä loppuosaa tarvitaan?

Kun vielä vanhin poika on opiskelijavaihdossa ulkomailla, tarvitaan lohdutusta. Silloin muistuu onneksi mieleen libanonilaisen 1800-1900 –luvun vaihteessa eläneen Kahlil Gibranin sanat, joiden viisaus nyt kirpaisee ja lohduttaa:

" Teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne. He ovat Elämän kaipuun tyttäriä ja poikia. He tulevat kauttanne, mutta eivät teistä itsestänne. Ja vaikka he asuvat luonanne, eivät he sittenkään kuulu teille.

Antakaa heille rakkautenne, mutta älkää ajatuksianne.

Sillä heillä on omat ajatuksensa.

Voitte hoivata heidän ruumistaan, vaan ette heidän sielujaan.

Sillä heidän sielunsa asuvat huomenkoiton asunnossa, minne te ette voi mennä, ette edes unelmissanne.

Te voitte yrittää tulla heidän kaltaisikseen, mutta älkää yrittäkö tehdä heitä itsenne kaltaisiksi.

Sillä elämässä ei mikään mene taaksepäin eikä viivy menneessä päivässä.

Te olette jousia, joista lapsenne singotaan elävinä nuolina.

Jousimies näkee matkan pään loppumattomalla polulla ja Hän taivuttaa teidät voimallaan, jotta hänen nuolensa sinkoaisivat kauas ja nopeasti.

Taivu Jousimiehen käsissä ilomielin.
Sillä samoin kuin Hän rakastaa nuolia, jotka lentävät, Hän rakastaa myös jousta, joka on järkkymätön."