Palasin juuri viikko sitten töihin lomalta. Vajaassa viikossa korkea verenpaine, huimaus ja paha olo pakottivat pois. Jos olisin tiennyt tämän, olisinko sittenkin puolipäivätyön sijaan jäänyt mieluummin sairauslomalle täydellä palkalla?

Verenpainetauti ei tottele tahtoa, kuten ei moni muukaan sairaus. Tuntuu kuin tauti eläisi omaa elämäänsä ja oireilisi omia aikojaan stressiin, jota ei nyt siis pitäisi olla normaalia enempää työssä eikä kotona. Eihän se toipunut äskettäin vielä viiden viikon lomallakaan. Viidentoista vuoden ajan olen käynyt erilaisia rentoutuskursseja ja stressinhallintakoulutuksia, NLP-koulutuksia, hierontoja ja ryhmäterapiaa.

Samanlaisessa tilanteessa olevalle ystävälle oli sisätautilääkäri selittänyt, että autonominen hermosto siellä vaan reagoi pitkittyneeseen stressitilaan.
Se reagoi kouraisulla sydämestä ja tykytyksellä, kun ylipäätään tekee jotakin tai telkkarissa Jane Eyre kurkkaa linnan käytävälle yöllä (Greyn anatomia on onneksi riittävän softia herkällekin mielelle). -Tässä taas taitaa näkyä se peritty poikkeava taipumus reagoida stressiin, jota pohdin aiemmin.

Hyvä asia taas on se, että tunnen normaaleja tunteita. Suutun joskus ja ärähdänkin välillä Miehelle (!), itken surullisissa elokuvissa ja tunnen iloa kevätauringossa.  Joulun aikaan tunteita ei ollut, olin aika stressaantunut pökkelö. Oma aika, lepo ja rosenterapia ovat vaikuttaneet edes vähän.

Ensi viikolla on taas tiedossa mukavia hoitoja.

Iltakävelyllä kaupungilla eilen ennen katuvalojen syttymistä. Kuvattu kännykkäkameralla; lopultakin on kamera aina mukana.