Kun elämä tuntuu tyhjältä ja merkityksettömältä lasten lähdettyä kotoa, se voi kai tarkoittaa sitä, että tunnen jotakin jääneen kesken. En ole osannut olla äitinä sitä, mitä olisin halunnut.
Olen ollut aina kokopäivätyössä. Lapset ovat syntyneet ja kasvaneet perheessä, jossa molemmat vanhemmat ovat pitkän opiskeluputken jälkeen aloitelleet työelämässä. Tarkoittaa siis taloudellisesti niukkaa monivuotista pätkätyöläisyyttä, lisää opiskelua ja kilpailua työpaikoista. Mies sai vakinaisen paikan 30-vuotiaana ja minä 36-vuotiaana. Sen ikäisenä on annettava itselle ja muille näytöt osaamisesta. Ja itse asiassa nautitaan työnteosta.
Samaan aikaan annetaan myös lapsille kaikki se, mitä lapsi tarvitsee. Turvallisuutta, pysyvyyttä, jatkuvuutta, aikaa, läsnäoloa, kiinnostusta, yhdessäolon iloa. Koska yhtälö on mahdoton, kummasta on helpompi tinkiä?
Lapset olivat päivähoidossa. Jäimme miehen kanssa vuorotellen hoitamaan flunssaista lasta, koska sukulaiset asuivat kaukana. Huonosta omastatunnosta huolimatta muistelemme hyvällä kumpikin sitä, että nautimme kotona olosta lasten kanssa silloin, kun se oli mahdollista, lomilla, vapaapäivinä, työttömänä tai sairaana. Onneksi mies saattoi opettajana olla kesät ja koulujen loma-ajat kotona.
Mutta ne työviikot! Tautinen paine, kiire, tappeleminen lähdön kanssa, lasten raahaaminen hoitoon ilman autoa ja siitä säntääminen pyörällä sijaiseksi eri puolille kaupunkia. Ja illalla sama toiseen suuntaan. Kotona aterian jälkeen vaan oltiin ja löhöttiin ja hengitettiin. Tulee olemaan mielenkiintoista kuulla lasten mielipiteitä tästä kaikesta sitten, kun he ovat itse vanhempia.Halusin silloin kaikkein eniten vain olla rauhassa. Olla joskus yksin. Olla joskus TARPEEKSI kauan kotona.
Kaikkea sitä saan olla nyt.
