Tein tänään yhdeksän tunnin työpäivän, omasta mielestäni kahden kohtuullisen päivän hommat. Suurin osa oli työläitä erikoistapauksia, mm. useampi monikulttuurinen perhe.

Sitkeällä väännöllä pystyin kieltäytymään yhden vierailevan ulkomaalaisryhmän houstaamisesta.
Tauolla löysin kahvihuoneen hyllystä viimejouluisen Eeva-lehden, josta on nyt pakko siteerata pätkä mainiota Kari Hotakaista:

"Sinun olisi korkea aika viisastua. Tämän lauseen on kuullut lähes jokainen ihminen nuoruudessaan. Milloin korkea aika on?

…

Korkea aika on hetki, jolloin tajuaa, kuinka nopeasti elämä on mennyt. Eilen vaihdoit vaippoja sille, joka huomenna pääsee ripille. Eilen kuulit jokellusta, nyt kuulet mielipiteen.

Korkea aika on arvokas hetki, sitä ei kannata tuhlata. On ajateltava, mitä loppuelämällä tekee. Päätös on tehtävä nopeasti, sillä korkeaa hetkeä voi seurata viimeinen hetki.

Mutta entä viisastuminen? Eikö sen pitänyt tulla iän myötä ikään kuin bonuksena eletystä elämästä? Ei. Viisaus tulee samalla tavalla kuin korkea aika, yllättäen takavasemmalta, mitään ilmoittamatta. Viisautta ei kunnolla pysty tunnistamaan, koska se pukeutuu epämuodikkaasti ja huomaamattomasti, eri tavalla kuin äly ja nokkeluus. Viisaus ei pitkään viihdy kalustetuissa huoneissa, joten siitä on otettava kaikki irti ensitapaamisella.

Usein ihminen on viisas vahingossa, tiukan paikan tullen ja tietämättään. Viisaus on jakamista, älykkyys itsellään pitämistä. Viisaudesta hyötyvät kaikki, älykkyydestä vain yksi."

Tällaisina päivinä nuoruuden energisyys ja väsymättömyys olisi poikaa, mutta en sittenkään taitaisi vaihtaa sitä iän tuomaan uskottavuuteen, malttiin ja viisauteen. Niillekin oli käyttöä tänään ja niitä arvostettiin.

Mutta vanhakin kettu menee aina samaan ansaan: illalla on lopussa, puolikuollut. Kaikkensa antaneena tunkee tv:n ääressä transsissa leipää suuhunsa ja lopuksi jaksaa vain itkeä.