Istuttiin ystävän kanssa -joka on myös osa-aikalisällä- salaattilounaalla ja muisteltiin aikoja, jolloin oltiin vielä jotakin mieltä. Nuorena sitä oli mielipiteitä: selkeitä, hyvin perusteltuja ja varmoja. Niitä sitten pudoteltiin sopivissa ja sopimattomissa paikoissa. Väiteltiinkin ja nähtiin vaivaa, että muutkin ymmärtäisivät, kuinka verrattomasta mielipiteestä oli kysymys.
Nyt ei ole, mielipiteitä. Asioita katselee jotenkin kauempaa, näkee monelta kantilta ja ymmärtää kaikkia näkökantoja. On niin seesteistä. Itse ei osaa olla välttämättä mitään mieltä. Ei ole tarvettakaan.
Kun sitten vielä työssäkin kuuntelee ja ymmärtää ja lohduttaa, alkaa jossakin vaiheessa tuntea itsensä joksikin Äiti Ammaksi. Vähitellen alkaa joku pieni pirulainen koputella sisällä: "Päästäkää, perkele, ulos täältä tämän sädekehää kiillottavan pyhimyksen kaavun alta!"
Vieläköhän sitä osaisi repäistä?
