Nyt tajusin, miksi en voi sietää kaikkien ylistämää Loirin Ivalo-levyä: en kestä sitä alakuloa ja luopumisen tunnelmaa. Ajatusta, ettei yritä enää mitään.  Se muistuttaa liikaa Johnny Cashin juuri ennen kuolemaansa tekemää musiikkia, jossa ovi näkyi jo raollaan Tuonelaan. Tämänkin levyn kaikki tulkitsevat omien suodattimiensa kautta, minulla on nyt käytössä tällaiset.

Joku tässä kai liippasee läheltä?

Samalla huomasin, miksi välillä pitää kuunnella Black Eyed Peasia, Outkastia tai vaikka Offpringiä: niissä  puhuttelee leikillisyys ja kieli poskessa –meininki. Se tuo kaivattua ilon hyrinää ja  vähän vauhtia meikäläiseenkin.