Heräsin aikaisin, kiireisenä, aina valmiina. Näin sieluni silmillä valaankokoisen mustan iilimadon sisälläni, se imi verta sydämestäni. Näky oli jotenkin etäisesti tuttu, jostakin hyvin kaukaa, ehkä varhaisesta lapsuudesta. Päättelin, että se voi olla äitini hoitamaton masennus, jonka olin varmasti lapsena rekisteröinyt. Tein mielikuvissani siskon kerran antaman neuvon mukaan ja käärin sen jätti-iilimadon rullalle, rutistin tiukaksi paketiksi ja vieritin sen tulivuoren kraaterista sisään.  Tulikin kevyempi olo, ainakin vähän.

Huomasin unohtaneeni taas kokonaan puhella ystävällisesti itselleni. Kuvittelen, että minä olen pieni tyttö sydämeni lähellä, jota pitää huomioida ja kannustaa, että se pysyy elävänä ja hereillä. Muuten se koteloituu kuin silkkiäistoukka eikä enää tunne mitään. -Siis vähän väliä!

Stressaantunut olo muistuttaa varmaankin jotakin paniikkihäiriön esiastetta, kuvittelisin. Vaikka kaikki on hyvin, ruumis ja mieli ovat hälytystilassa, valmiina reagoimaan vaaraan, ylikierroksilla.

Ohikulkumatkalla olevia ystäviä varten leivoin heti aamusta tattipiirakkaa ja rahkakakun, ja vaikka se vaati ponnistelua, oli kuitenkin ihana tavata heitä. Kertoivat vielä tulevansa syksyllä isovanhemmiksi!