Ajelin tänään bussilla kaupunkiin kipakassa pakkasessa. Istahdin noin 13-vuotiaan neitosen viereen. Aurinko paistoi jo yhdeksän aikaan kirkkaasti, mutta ilmassa oli jotakin pientä hilettä. Auringon molemmilla puolilla näytti maasta nousevan ylös pystysuorat sateenkaaret. Mainitsin  tästä tytölle, joka ei sanonut mitään. Pian hän keräili rukkasiaan ja liikehti siihen tapaan, että arvelin hänen jäävän pois seuraavalla pysäkillä.

Muistelin itseäni samanikäisenä. Voi Luoja! Bussimatkat olivat painajaisia. Jos sattui istumaan jonkun aikuisen takana, oli mietittävä tarkkaan, miten sieltä pääsee pois. Toivottava, että se toinen lähtee ensin. Keräiltävä kassia ja hanskoja ja noustava hiukan, tai alistuneena vain toivottava, että se toinen kääntää päätä ja huomaa minun olevan lähdössä.

Aina ei päässyt pois, jos ei sattunut ajatustenlukijan viereen. Jos aikuinen torkkui tai puhui jonkun muun kanssa, saattoi joutua menemään ohi oman pysäkin ja myöhästyä koulusta. Käyttäytymiskoodin mukaan ääntä ja sanoja ei saanut käyttää. Aikuinenhan olisi voinut loukkaantua.

Käytöstavat olivat todella yksinkertaisia ja metsäläisiä 60-luvun Oulussa ja varmasti koko Suomessa. Anteeksipyyntö oli "oho". Vanhemmat eivät osanneet opettaa. Siksi on ilo seurata nykynuorten sulavaa kanssakäymistä ihmisten kanssa. He ovat kasvaneet ihan erilaiseen, enemmän kaupunkilaiseen ja toisia huomioonottavaan käyttäytymiskoodiin. Ja kiittäisinpä vielä erityisesti televisiota, joka on todella merkittävästi lisännyt muitten kultturien tuntemustamme ja parantanut ihmissuhdetaitojamme.

En muista,minkä ikäisenä sitten ensimmäisen kerran rohkaisin mieleni ja sanoin "anteeksi, jäisin pois tällä pysäkillä". Ja pantomiimi sai loppua.