Valokuvatorstaissa Roomeri sanoi kuvallaan kaiken, mitä itsekin haluaisin sanoa. Itsenäisyyspäivä on hartaan juhlallinen, illalla, kun sytytän kynttilät ikkunoille. Hetken ajan ajattelen niitä ihmisiä, jotka todella elivät sota-aikana, niitä miehiä, jotka taisteluissa joutuivat tappelemaan henkensä edestä ja joiden sinnikkyyden ansiosta olemme nyt tässä. Suomalaisuutta osaa arvostaa.

Sota pysyi elävänä meidän lasten mielissä, vaikka suuresta suvustamme ei rintamalla ollut kuin isän  kaksi alle parikymppistä veljeä, vähän aikaa ennen sodan loppumista. Isoisätkin olivat siviilitehtävissä kirjapainossa ja poliisissa. Isä oli sotilaspoikana, äiti sotalapsena Ruotsissa. Näistä kokemuksista riitti kertomista loputtomiin, jopa niin, että isä kirjoitti muutama vuosi sitten aiheesta kirjankin. Äiti pitää edelleen yhteyttä ruotsinsiskoonsa.

Seitsemänkymmentäluvulla isänmaallisuus ei ollut pinnalla. Mies oli sivari ja tiukasti asiansa takana, piti ollakin, kun perustelut piti käydä esittämässä pääkaupungissa asti. Nyt tuuli on kääntynyt, ja omat poikani ovat käyneet armeijan ylpeinä siitä. Vaari oli  pakahtua onnesta, kun tyttärenpojasta tuli reservin upseeri tasan 50 vuotta isoisänsä jälkeen. Tutustumispäivä Haminassa oli elämys meille kaikille.

Päivän iloisempi puoli näyttäytyy Linnan juhlia katsellessa kynttilänvalossa ja omatekoista glögiä maistellen. Pukujen ruotiminen on traditio, josta en hevillä luopuisi!