Nyt minullakin on kaksoset! Tarkoitan kahta samannimistä blogia, majailen nimittäin kahdenkin puun alla. Eilen hurupäissäni perustin uuden blogin Bloggerin puolelle, kun täällä Vuodatuksella on viime aikoina pahemman kerran katkeillut ja hidastellut, muutenkin kuin minun puoleltani. Ja toisaalta kuvatila on lähes täynnä, joten uutta kotia on ollut pakkokin hakea. Höyryävä pääni ei saanut pukattua  ilmoille yhtään mukiinmenevää uutta nimeä, joten tuttuun tapaan jatketaan.

Minä sain nyt tarpeekseni ja hakeuduin ensitöikseni maanantaina lomalle. Kun kerroin työterveyshoitajalle kuormastani ja väsymyksestäni, nousi painetaso sellaisiin lukemiin, joita en ennen ole nähnytkään. Onneksi kotona rauhoituttuani se laski, vaikka ei hyväksi.

Joten täällä taas, kolmatta kertaa sairauslomalla tänä vuonna ja aina samasta syystä.  Kestän töissä aina kaksi kuukautta kerrallaan ja sitten olen lopussa. Kesälomasta on juuri sen verran aikaa. Juttelin nyt esimiesteni kanssa ja pyysin neuvottelua työtehtävien uudelleen jakamisesta.  Tällä kertaa se osuu hyvään saumaan,   sillä pitkästä aikaa  toimialallemme on tulossa uusia työntekijöitä.

Jälleen kerran kuulin ylimmän johdon ihmettelyä siitä, että kun ei ole ylitöitä, niin silloinhan työtä on sopivasti. En ole koskaan harrastanut ylitöitä. Olen pyrkinyt organisoimaan hommani niin, että pääsen lähtemään neljältä kotiin, koska sen jälkeen ajatus jo takkuaa pahasti ja kieli menee  solmuun.

Kahdeksan-yhdeksän tuntia työtä päivässä pitää riittää. Käytännössä se tietää entistä tiukempaan pakattua rytmiä, sellaista väliaikaiseksi tarkoitettua, jota kestää vain nuorena. Saan maksaa nyt siitä, että olen nopea ja hyvä organisoimaan hommani. Siitä, että olen tehnyt kuuden päivän työt viidessä.

Eilen en jaksanut juuri sohvalta nousta. Olo oli  levoton, huolestunut ja paha. Tänään heräsin varmuuden vuoksi jo 4.55 pohtimaan, mitä muutoksia toivoisin työhön ja mihin  kaikkeen olisin valmis. Onneksi oli mahdollisuus jatkaa unia, kun siltä tuntui. Ja nukkua päivällä vielä lisää. Ehkä on onneni, että osaan nukkua luomuna enkä ole koskaan tarvinnut unilääkkeitä.

Sain ajan lempihierojalleni tässä lähellä ja hän käsitteli kivistävää selkää ja niskaa. Ranka rutisi, kun lukot aukenivat pienellä painelulla ja pehmittely saattoi alkaa. Miksi ihmeessä en ole muistanut hoitaa itseäni? Olen käynyt hieronnassa vain, kun päänsärky on yltynyt  ja usein se on ollut kesken työpäivän. Onneksi työpaikan lähelläkin on toinen luottohieroja, reipas fysioterapeutti.

Tässä on ihana pikkuateria, tai ei ehkä sittenkään niin pieni, kun näitä on  aika vaikea olla ottamatta toista heti perään. Mies teki kolmannenkin ja meinasi tuupertua! Löysin ohjeen tietenkin taas Otetaan ensin puoli kiloa voita -keittiöstä.

hoitoon hakiessamme avovaimonsa leiponeen heillä meheviä porkkanasämpylöitä, iski minuunkin vastustamaton sämpylänhimo. Niitä sitten rouheisten sämpyläjauhojen pussin ohjeen mukaan illalla aloin vääntää ja täytyy sanoa, että vaiva kannatti. Jopa vaivaaminen  kannatti. En halunnut ottaa konetta esille (hemmentinmoinen vaiva sen pesemisessä), vaan upottaa käteni tiinuun itse. Eikä punaisesta kynsilakasta jäänyt sämpylöihin jälkeäkään.

Burgeriin marinoitiin vuorokausi kanafileitä erittäin maukkaassa liemessä. Paahdettujen sämpylänpuolikkaitten välissä on siis salaattia, punasipulia, paistettua halloumi-juustoa, paistettu kanafile ja tsatsikia. Oli minulla kulhollinen salaattiakin pöydässä, mutta ei sitä kukaan nähnyt, kun silmät kiiluen pidimme kaksin käsin böögöreistämme kiinni ja nautimme ihanasta mausta!

Täytyy sanoa, että yksin nukkuu hyvin. Kukaan ei töni eikä herätä kuorsaamalla korvan juuressa. Mr. Mies on mökkeilemässä työkavereittensa kanssa, joten saan nauttia vaihteeksi hyvistä unista. No, ainakin reilut kuusi tuntia noin kuuteen asti, jolloin  unirauha  loppuu ja työasiat alkavat vyöryä mieleen tulvan lailla.

Lehdenluvun, aamiaisen ja blogien jälkeen silmät roikkuvat nyt lupaavasti puolitangossa ja painun kohta takaisin pimennetyn makuuhuoneeni pehmeään syliin.

Otsikon laulu on ihanin koulussa oppimani laulu. Rakastin syksyä ja koulua  Oulussa.  Säveltäjää en nyt muista, mutta laulu soljuu ihanasti eteenpäin. Kun kopioin tätä V.A. Koskenniemen runoa hetki sitten ja poistin kopiosta kuvatekstiä tuomiokirkon kuvan alta, käteni teki vahingossa jonkin oudon äkkiliikkeen ja napsautti auki omista valokuvatiedostoistani viime vuonna ottamani kuvan Oulun tuomiokirkosta. Ihmisen aivot siinä toimivat nopeammin kuin tietoinen ajatus, ihmeellisesti.

Nämä ihanan aurinkoiset ja värikkäät syyspäivät kuluvat töissä! Yhtenäkään iltana koko viikolla en ole jaksanut lähteä ulos työpäivän jälkeen. Olen keskittynyt rauhoittamaan ylikierroksilla kulkevaa päätä ja  kroppaa ja nukkumaan.

Tänään olin jo niin sekaisin viikon töistä iltapäivällä, että en tajunnut ajankuluakaan tai lukenut kelloa oikein. Jouduin menemään kampaajalle taksilla, vaikka tarkoitus oli kävellä kaupunkiin kaikessa rauhassa auringossa.  Päätin sen jälkeen palkita itseni ostamalla suklaata, jota en todellakaan tarvitsisi.

Uuden tukan kanssa oli hyvä tehdä minikierros kaupoissa. Uudet mustat pitkikset töihin ja kanervanvärinen pusero ihan omaksi iloksi löytyi nopeasti  ja paransi oloa ainakin vähän. Mies teki vaihteeksi kahdentoista tunnin työpäivän, joten saatoin paneutua kotona koko illaksi katsomaan The Holiday -leffaa ties kuinka monetta kertaa. Ja se toimi, kuten aina ennenkin. Aivan täydellinen elokuva!

Huominen on taas koulutuspäivä, muuten olisin jo hakeutunut lomalle. Ehkä maanantaina.

Uuteen lipastoon tavaroita ja papereita järjestellessä osui käteen pieni lehtileike monen vuosikymmenen takaa. Naisen ja miehen vuosikymmenet ovat siis tällaisia.

Mies eri ikäkausina:
Nainen eri ikäkausina:

Jos kirjoitan, että viikonloppuni on sujunut perinteisin menoin, jokainen ikätoveri tietää, mitä se pitää sisällään. Leppoisaa yhdessäoloa miehen kanssa, ulkoilua,  torikahvia, savukaloja ja puolukoita. Siivousta, punaviiniä, musiikkia, ruoanlaittoa, nuorisoa. Tänä pyhänä ei vain ollut koiraa hoidettavana. Jännä tunne:  päivällä metsään päin askeltaessa tuntui, että jotakin puuttui.

Näin Prinsessakeittiössä niin houkuttelevan Ruispuolukkapiirakan, että tehtävähän se oli. Varmuuden vuoksi tein sen lauantaina jääkaappiin odottamaan. Pakasteruistaikinaa ei ihan  heti tulisi mieleen laittaa makeaan leivonnaiseen, mutta tähän se antoi pikanttia särmää ja oli jotenkin niin härmäläistä ja todella hyvää. Sitä paitsi ihanasti käsiteltävää ja leikkautuvaa! Runsas täyte ei ollut lainkaan makeaa, vaan puolukkaisen raikasta. Iso kakku se on!

Tältä tuntui eilen. Työkokous loppui jo puolelta päivin ja saatoin ottaa pois ylitöitä ja lähteä vaeltamaan kaupungille. Olo oli niin kurja, että päätin kiertää kävelymatkan varrelle osuvat taidenäyttelyt, jos vaikka parantaisi kurjuutta.

Niin lyödyksi kuin eilen, en ole tuntenut itseäni vielä koskaan esimiesten ymmärtämättömyyden edessä. Asiantuntijaorganisaatiossa on hiukan vaikea tuoda uusia tehtäviä, jotka pakotetaan entisten lisäksi reilusti ylikuormitetussa tilanteessa. Näin kuitenkin tehtiin jo toista kertaa tänä vuonna. Aloitetaan toimintoja, jotka eivät aivan ydinosaamista ole ja joista luovuttiin muutamia vuosia sitten juuri kuormituksen takia.


Yksittäinen työntekijä ovensa takana on yksin vastuussa työnsä hoitamisesta.  Järjestelee itse monimutkaisen ja koko ajan elävän aikataulunsa kysynnän mukaan ja selittää kaiken asiakkaille parhain päin, myös sen mitä ei voi saada. Priorisointi, se on  taikasana, ikään kuin sillä taiottaisiin osa asiakkaista näkymättömiin. Kuuden päivän työt tehdään nyt jo viidessä,  on aloitettu useita aikaavieviä juttuja entisten lisäksi ja nyt otetaan taas yksi.

Järkipuhe siitä, että jotain on vähennettävä ja jostakin on luovuttava, kaikui kuuroille korville. Kuin vettä hanhen selkään. Kuin kolme naista olisi ollut transsissa, kaiken todellisen yläpuolella. Keskustelua kyllä käytiin, mutta täysin ilman vaikutusta.


Kymmenen vuotta sitten kymmenen naista organisaatiostamme  pääsi ammatillisesti syvennettyyn Kelan maksamaan kuntoutukseen runsaitten stressioireitten ja koko henkilökuntaa koskevan liiallisen työkuormituksen ja esimiestyön takkuilun takia. Saimme työntutkijalta ymmärtämystä, järkipuhetta ja paljon keinoja rajoittaa ja jaksottaa työtä. Niillä eväillä pääsin pitkälle, kunnes kuorma kaatui sairastumiseen muutaman vuosi sitten.


Nyt osaan olla paremmin omalla puolellani, itseni puolella. Ei siellä kukaan muukaan voi olla.  En aio missään tapauksessa aloittaa viimeisintä höpötystä.

Iltapäiväni päättyi kosmetiikkamyymälän kirkkaisiin valoihin ja uuden huulipunan valintaan. Se helpottaa aina, tällä kerralla valinta oli punainen Color Fever.


Itketti silti vielä illalla nukkumaan mennessä. Se helpotti vasta, kun ymmärsin, että olin loukkaantunut yhdestä vastauksesta, jossa koin tulleeni pahasti vähätellyksi ja ylikävellyksi. Olo helpotti, kun myönsin loukkaantumisen itselleni. Annoin sen myös anteeksi.

Tuossa näette työtä tekevän naisen, joka nukkuu tunnin liian vähän joka yö. Huolellisesti rajattu katse harittaa jonnekin verhonrajaan samalla kun päässä pyörii yksi ainoa ajatus: nukkumaan!  Kieli  puolestaan yrittää muodostaa muutamaa järkevää sanaa edessä kysymysmerkkinä istuvalle kanssaihmiselle.

Illalla naisten jumppahetkessä tehdessään aurinkotervehdyksiä Amonille nainen yrittää saada villinä laukkaavia ajatuksiaan kuriin ja keskittyä tähän hetkeen. Hän päättää samalla taas kerran parantaa tapojaan ja hakata vain lyhyitä hieroglyfitervehdyksiä arkipäivinä ja vetäytyä yöpuulle heti auringon painuttua temppelin harjan  taakse.

Kerrankin olen ehtinyt suorittaa päivän liikunta-annoksen kävelemällä aamulla osan matkasta töihin ja päivällä töistä kaupunkiin toiseen työpisteeseen, yhteensä tunti. Mies lähti listan kanssa ruokaostoksille, joten saan viettää rauhallisen koti-illan ilman velvollisuuksia.

Eilinen kaalilaatikko riitti vielä täksi päiväksi ja oli muuten hyvää kolmanteen kertaan lämmitettynä. Huomenna kuitenkin jo jotain muuta, kiitos. Syön töissä vaatimattomat eväät kuten pussipuuroa ja omenan, joten haluan jotain oikeaa ruokaa iltaisin. Vartaloni mielestä pelkkä aamiainen olisi kyllä riittävä.

Lipaston laatikoitten täyttäminen etenee etanan vauhtia. Kyllä te tiedätte: kaikki pitää lukea ja käydä läpi, kuten viidentoista vuoden palkkakuitit ja verotiedot,  todistukset, kaikki tärkeät paperit omissa pinoissaan, pankkiasiat, kirjeenvaihto, säilytettävät aarteet. Viimeksi mainittuihin kuuluu mm. silmälaseja parinkymmenen vuoden ajalta. En tiedä miksi en halua heittää niitä menemään, ne ovat jotenkin osa minua.

Toisaalta houkuttelisi katsoa taas putkeen Ylpeys ja ennakkoluuloa koko ilta, tai lukea Mma Ramotswea villapaidassa ja äidin kutomat raidalliset villasukat jalassa. Se on syksy ja kylmä, nyt jäädään kotiin ja sytytetään valot!

Viikonlopun viihdyttäjämme kuvassa, tämä yksivuotias ilopilleri, joka nykyisin suorastaan pursuu energiaa. Hyvien yöunien jälkeen heräsin jopa hieman ennen koiraa. Se vain ojentautui kainaloon jatkamaan uniaan. Ja kun nousin ylös, se siirtyi miehen kainaloon.

   

Minä ja meidän mieshän siinä istua napotetaan lauantai-iltana katsomassa, kun orjat taistelevat areenalla petojen kanssa.

Hyvää päivää seuraa aina huono, siitä ei pääse mihinkään. Tätä päivää varjostaa päänsärky. Kaurapussi aiheuttaa hartioihin tyynyliinan läpikin niin muhkean ihottuman ja kutinan, että konstini lihasten pehmittämiseksi ovat vähissä. Olisipa oma infrapunasauna! Juuri sen hankkisin nyt, jos keksisin sille jonkun sopivan kolon.

Reipas metsälenkki koiran kanssa oli silti virkistävä. Silkkiturkki oli valtavan innoissaan päästessään pomppimaan mättäältä toiselle ja välillä pehmeässä karhunsammalessa.  Harvoin olen nähnyt sitä yhtä reippaan energisenä ja iloisena, vaikka aina se on tykännyt metsässä kulkea. Toista tuntia vaelsimme jahtaamassa suppilovahveroita, mutta silmään osui vain pienen pieniä. Varmaan himosienestäjät olivat vieneet isommat jo aamupäivällä.

Kun nykyisin koulutustilaisuuksissa tapaa samanikäisiä kollegoita, alkaa keskustelu kysymyksellä lapsenlapsista. Ne, joilla niitä jo on, alkavat hehkua eikä puheenaiheista ole  sen jälkeen puutetta. Nykyisin minäkin voin osallistua tähän ilmoittamalla olevani koiran mummo. Ja siitä aiheesta voisin puhua loputtomiin. Kuvaa en sentään kaiva, vaikka liuta parhaita kuvia onkin  kännykkään talletettuna.

Tänään oli kaunis syyspäivä. Kauneus rakoili juuri silloin, kun  töistä lähdin kävelemään kaupunkiin ja taivas päätti nakella vettä niskaan. Bussi pelasti onneksi pahemmalta kastumiselta.

Menin kirjastoon lukemaan lehtiä. Oli kiva upota työpäivän jälkeen hetkeksi Annan ja Kodin Kuvalehden maailmaan. Ja taas oli tie märkänä, kun jatkoin matkaa. Olis luullut jo sateen riittävän.

Illalla haimme uuden tammipuisen lipaston huonekaluliikkeen varastosta. Pakkaus oli julmetun suuri ja painava, mutta onneksi mahtui farmariin. Eiköhän siinäkin välissä täydessä ilta-auringossa tullut kunnon sadekuuro, joka teki ison puolipallon muotoisen sateenkaaren.


Nuorempaa Poikaa tarvittiin avuksi kantamaan pakkausta sisälle, joten oli tilaisuus käydä välillä pikkukoiran kanssa ulkoilemassa. Ja silloin haistoin ensimmäistä kertaa syksyn kirpeänraikkaan ilman ja tunsin syksyn ilon. Nuorena olin syksyihminen, täynnä intoa ja energiaa, kun kaikki taas alkoi ja käynnistyi.

Nyt iloitsen syksyn viileydestä, tummenevista illoista,  syvenevistä väreistä, omenoista ja puolukoista, kodista ja kynttilöistä. Sitten kun ehdin, huominen on onneksi koulutuspäivä ja sitten alkaa viikonloppu.

Yksi narri olen kyllä minäkin. Olen taas nukkunut kolme tuntia töistä tultua. Hyvästit ulkoilulle.

Päivä oli taas täysistä täysin, asiakkaita enemmän kuin tavallisesti kahdessa päivässä. Reilun ylikuormituksen väliaikainen kasvaminen tuntuu todella. Jokaisen on se itse hoidettava, ei siihen kovin paljon apua ole saatavissa, vaikka jotain onkin. Ja ihminen asioineen on tässä ja nyt eikä mihinkään muuallekaan voi ohjata. Jonoa ei voi olla eikä ylitöitä saa tehdä, puristetaan siis lisää itsestä.


Muistan kyllä, miltä tuntui loman jälkeen tarttua töihin levollisena. Tahti oli hyvä ja kysyntä normaalia. Nyt kysyntä on syksyllä kaksinkertaista siihen verrattuna. Seuraavaan lomaan on vielä kolme ja puoli viikkoa. Tänään oli jo vaikea jaksaa lähteä töistä kotiin, istuin vain koneen ääressä ruutua tuijottaen.

Asumme ison metsän reunalla, kuten melkein kaikki muutkin voivat sanoa. Kun  täällä sisämaassa kiipeää johonkin korkealle, näkyy lähinnä vain puita  silmänkantamattomiin ja vettä siellä täällä. Tämä lähimetsä on pitänyt meidät sienissä parikymmentä vuotta, mutta nyt  se näyttää ehtyneen. Ainoat löytämämme syötävät sienet noin viiden kantarellin lisäksi ovat tänä vuonna siis olleet näitä pieniä suppilovahveroita, jotka eivät koskaan petä, vaan nousevat huonoinakin vuosina. Ja tämä kausi on vasta alussa, kuvan beibit ovat alle parisenttisiä.

En muista yhtään vuotta, ettemme olisi löytäneet ensimmäistäkään kehnäsientä, tattia, haperoa tai varsinkin torvisientä pakastettavaksi. Muuallahan sieniä kuulemma on. Voiko metsä lakata tuottamasta yhdessä vuodessa? Maho metsä?

Pari sateetonta päivää tekisi gutaa vaihteeksi. Jos vaikka huomenna ei olisikaan tarpeen nukkua koko iltaa, vaan lähtisi ulos ja metsään.

Tämäkin työpäivä oli  liian täynnä ja huominen näyttää vielä pahemmalta. Kun työhön tulee jatkuvasti lisää sisältöä sekä asiakaskunnan, yhteiskunnan että toimintatapojen muuttumisen vuoksi, siihen varattu aika ei mitenkään riitä. Homma, johon ennen varattiin puoli tuntia, kestää nyt tunnin tai puolitoista.Tekemäni aikataulu pitää vain tehostamalla omaa tahtia ja se vauhti vie minut manalaan, jos en saa tehdyksi sille jotakin.

Paha tapani on lauantaiaamuna kahvin ja lehden jälkeen tulla työhuoneeseen ja avata kone. Siinä samalla katselen ikkunasta, miltä päivä näyttää ja mitä voisi tehdä. Edessä olevassa pihlajarivistössä voi tavallisesti seurata pienen oravan elämää. Tänä aamuna puihin lehahti kuitenkin parvi isoja lintuja.

Enhän minä niitä tunnistanut, muuta kuin että eivät ole tilhiä. Niitä ei ole näkynyt pariin vuoteen. Mies tiesi, että nämä ovat räkättirastaita. Nehän ovat kauniita lintuja!

Ensin katselivat muina miehinä ympärilleen joka suuntaan ja sitten nappasivat yhden marjan kerrallaan suuhunsa.

Otin kuvat sen ainoan ikkunan läpi, jota emme ole pesseet keväällä. Ei vain tullut siirrettyä pöytää pois ikkunan edestä ym. selityksiä. Onneksi ei näy kuvassa.

Heräsin kahdeksalta ja pääsimme lähtemään liikkeelle kahdeltatoista. Näin siitä huolimatta, että melkein kaikilla  oli ollut parempaakin tekemistä kuin päivittää blogiaan. Jos ei muuta, niin sitten on haettava uusia. IRTI!