Miten ajauduinkaan tänään töissä pitkin päivää juttelemaan neljän eri-ikäisen ja erilaisissa elämäntilanteissa elävän naispuolisen työkaverin tai asiakkaan kanssa miehistä. Nuorin oli 27-vuotias ja vanhin lähenteli kuuttakymmentä. Jokainen näistä naisista oli lähes valmis pistämään oman ukkonsa mäkeen, tai ainakin pohti,  olisiko elämä parempaa ilman häntä.

Nuorin itki, että mies ei ymmärrä hänen tuen ja avun tarvettaan pienten lasten kanssa. Mies uppoutuu työhönsä ja saattaa joskus tulla kotiin vasta illalla. Nuori nainen koki nöyryyttävänä joutua pyytämään jokaista imurointia tai pyykkien ripustamista. Elämästä oli yhtäkkiä tullut pelkkää riitelyä toisen lapsen synnyttyä.

Keski-ikäiset virkaäidit kertoivat asuvansa jonkun ufon kanssa ja ihmettelivät, mitä ovat koskaan miehissään nähneet. Oli etäännytty ja menetetty kyky ja halu hakea kontaktia ja aitoa vuorovaikutusta. Luopumisen meininki oli kovasti tapetilla, ammattiauttajaakin oli kokeiltu. Vieläkö viitsisi lasten takia yrittää vai antaisiko mennä yli laidan?

Vanhin oli todella kaukana oman miehensä maailmasta tai itse asiassa koki asian toisin päin, että mies eli muissa maailmoissa. Hän oli luopunut yrittämästäkään ja arveli kämppäkumppanuuden riittävän, kun kumpikin elää omaa elämäänsä.

Minullahan ei tietenkään ollut mitään sanomista.