Olen aina luullut, että naamastani voi lukea melko suoraan, mitä ajattelen. Minulla ei ole koskaan ollut kunnon pokkaa. Olen mielestäni myös avoin enkä ole rakennellut suuria suojamuureja ympärilleni. Mies sanoi nuorena, että hän lukee minua kuin Jerry Cottonia. (Vakuutan, että kiinnostus molempiin on myös hiipunut samaa tahtia!)
Eilen kävin nuoren ja sympaattisen työterveyslääkärin luona, joka ihan selvästi ei suorilta niellyt kertomustani ja sanoikin, että näytän niin coolilta, vaikka valitin lukemattomia vaivoja, huonoa oloa ja matalaa mielialaa. Oikeasti oikein oksetti oma tilanteeni. Sanoin että itken koko ajan tämän naaman takana, mutta oikeasti en pysty itkemään. Tunne on sama kuin kolme vuotta sitten, vaikka nyt ei ole samanlaista uupumusta.
Ajattelin, että ehkä minulle lopultakin on kehittynyt pokka! Olisin ollut siitä nuorempana ikionnellinen. Monessa tilanteessa olisi ollut mukavaa, jos naamani ei olisi paljastanut ihan kaikkea. Oikeasti se kai tarkoittaa, että olen oppinut työntämään omat tunteeni taka-alalle ja ajatellut, ettei niille ole nyt oikea paikka ja aika. Aina tuntuu olevan jotakin muuta, joka menee niiden ohi.
Äitinä, työntäyteisessä auttamisammatissa, viileän miehen vaimona ja liian väsyneenä tapaamaan ystäviä omat tunteet ja ajatukset on tullut työnnettyä takavasemmalle, piiloon. Niinpä niistä ei saa itsekään helposti kiinni silloin kun aikaa olisi. Siihen tarvitaan ammattiapua tai ainakin ensin aikaa.
Eilen kävin nuoren ja sympaattisen työterveyslääkärin luona, joka ihan selvästi ei suorilta niellyt kertomustani ja sanoikin, että näytän niin coolilta, vaikka valitin lukemattomia vaivoja, huonoa oloa ja matalaa mielialaa. Oikeasti oikein oksetti oma tilanteeni. Sanoin että itken koko ajan tämän naaman takana, mutta oikeasti en pysty itkemään. Tunne on sama kuin kolme vuotta sitten, vaikka nyt ei ole samanlaista uupumusta.
Ajattelin, että ehkä minulle lopultakin on kehittynyt pokka! Olisin ollut siitä nuorempana ikionnellinen. Monessa tilanteessa olisi ollut mukavaa, jos naamani ei olisi paljastanut ihan kaikkea. Oikeasti se kai tarkoittaa, että olen oppinut työntämään omat tunteeni taka-alalle ja ajatellut, ettei niille ole nyt oikea paikka ja aika. Aina tuntuu olevan jotakin muuta, joka menee niiden ohi.
Äitinä, työntäyteisessä auttamisammatissa, viileän miehen vaimona ja liian väsyneenä tapaamaan ystäviä omat tunteet ja ajatukset on tullut työnnettyä takavasemmalle, piiloon. Niinpä niistä ei saa itsekään helposti kiinni silloin kun aikaa olisi. Siihen tarvitaan ammattiapua tai ainakin ensin aikaa.
Näkökenttääni oli ilmestynyt viime viikolla uusi, entistä isompi musta varjo, jonka kävin silmälääkärille tänään päivystyksenä näyttämässä. Kyse oli onneksi vain edellisen vuodon hyytymästä, joka oli liikkunut uuteen ja näkyvämpään paikkaan. Helpotus oli suuri, kun lääkäri toivotti hyvää matkaa, tarvittaessa Italiassa on kuulemma erinomaisia silmälääkäreitä!
Olin pelännyt niin paljon, etten kyennyt kertomaan tästä muille kuin lähimmälle työkaverille puhelimessa.
Olin pelännyt niin paljon, etten kyennyt kertomaan tästä muille kuin lähimmälle työkaverille puhelimessa.
Lähtö on siis lauantaina Malcesineen Garda-järvelle pikkusiskoni Noeijoon kanssa. Voisiko parempaa kohdetta olla rapakuntoiselle ja väsyneelle kauneudenrakastajalle!
P.S. Laitoin yhden kivan rentukkakuvan tänne.
P.S. Laitoin yhden kivan rentukkakuvan tänne.
