Pihalla kasvaa valtava yli 30 vuotta vanha omenapuu, joka  on juuri nyt täynnä osittain jo avautuneita nuppuja. Tämä on siis se puu, jonka alla kuvittelen istuvani kaikessa rauhassa haaveilemassa. -Se ajatus tuli ensimmäisenä mieleen, kun alkuvuodesta työstressin riivaamana , synkeänä ja tunnottomana aloitin blogikirjoittelun. Puuta ei ole tietääkseni leikattu koskaan.

                   

Puu kasvaa rinteellä juuri naapuririvitalon keittiönikkunoitten  edessä, siksi sen alla ei oikeasti voi istuskella.  Puun vieressä ja osittain allakin kasvaa vanhoja matalia pensaita, joiden nimestä ei ole aavistustakaan.

Sain pitkästä aikaa tehdyksi jotakin hyödyllistä: leikkasin nuo neljä kuivahtanutta pensasta.  Koska kukaan ei ole (koskaan ennenkään) osoittanut kiinnostusta hoitoon, kävin tätienergialla ja oksasaksilla niiden kimppuun. Yläpuolelta kuului hurja ja hupaisa surina mehiläisten touhutessa tuhansien omenankukkien kimpussa. Yksi mukava naapuri kävi hetken juttelemassa. Toinen, nuori mies, luikahti koiransa kanssa ohi juuri, kun aioin sanoa, että syystalkoissa tavataan. Aito täti siis, pahasuinenkin.  Taivas oli jo pilvessä ja sade tulossa. Mutta tunnin kuluttua pensaat oli siistitty ja roskat kannettu pois. Lähtiessä leikkasin vielä pari isoa kukkivaa oksaa maljakkoon työpalkaksi itselleni.

Mukava tehdä välillä ruumiillista työtä ja jotakin, mistä jää jälki ja hyvä mieli. Tätä lajia olisi tarjolla enemmänkin. Toisessa rinteessä on 13 ruusupensasta, joista osa näyttää kokonaan kuivahtaneen pystyyn. Olikohan lumeton talvi niille liikaa?

Kotona odottaa pari vaatetta ompelukoneen esille ottoa, kas siinä homma, jota inhoan! En ole maailman näppärin niissä hommissa, en tykkää vanhasta äänekkäästä koneestani, jonka muuten ostin sata vuotta sitten häälahjarahoilla, inhoan vaateiden sovittelua ja mittaamista (aina toinen lahje tahtoo jäädä lyhyemmäksi). Niinpä teetän tavallisesti jopa korjaustyöt ompelijalla, mutta nyt olisi pieniä hommia ihan itselle. Ehkä kohta, ehkä  jonkun leffan jälkeen, hei lisää kahvia!