Nyt minullakin on kaksoset! Tarkoitan kahta samannimistä blogia, majailen nimittäin kahdenkin puun alla. Eilen hurupäissäni perustin uuden blogin Bloggerin puolelle, kun täällä Vuodatuksella on viime aikoina pahemman kerran katkeillut ja hidastellut, muutenkin kuin minun puoleltani. Ja toisaalta kuvatila on lähes täynnä, joten uutta kotia on ollut pakkokin hakea. Höyryävä pääni ei saanut pukattua  ilmoille yhtään mukiinmenevää uutta nimeä, joten tuttuun tapaan jatketaan.

Minä sain nyt tarpeekseni ja hakeuduin ensitöikseni maanantaina lomalle. Kun kerroin työterveyshoitajalle kuormastani ja väsymyksestäni, nousi painetaso sellaisiin lukemiin, joita en ennen ole nähnytkään. Onneksi kotona rauhoituttuani se laski, vaikka ei hyväksi.

Joten täällä taas, kolmatta kertaa sairauslomalla tänä vuonna ja aina samasta syystä.  Kestän töissä aina kaksi kuukautta kerrallaan ja sitten olen lopussa. Kesälomasta on juuri sen verran aikaa. Juttelin nyt esimiesteni kanssa ja pyysin neuvottelua työtehtävien uudelleen jakamisesta.  Tällä kertaa se osuu hyvään saumaan,   sillä pitkästä aikaa  toimialallemme on tulossa uusia työntekijöitä.

Jälleen kerran kuulin ylimmän johdon ihmettelyä siitä, että kun ei ole ylitöitä, niin silloinhan työtä on sopivasti. En ole koskaan harrastanut ylitöitä. Olen pyrkinyt organisoimaan hommani niin, että pääsen lähtemään neljältä kotiin, koska sen jälkeen ajatus jo takkuaa pahasti ja kieli menee  solmuun.

Kahdeksan-yhdeksän tuntia työtä päivässä pitää riittää. Käytännössä se tietää entistä tiukempaan pakattua rytmiä, sellaista väliaikaiseksi tarkoitettua, jota kestää vain nuorena. Saan maksaa nyt siitä, että olen nopea ja hyvä organisoimaan hommani. Siitä, että olen tehnyt kuuden päivän työt viidessä.

Eilen en jaksanut juuri sohvalta nousta. Olo oli  levoton, huolestunut ja paha. Tänään heräsin varmuuden vuoksi jo 4.55 pohtimaan, mitä muutoksia toivoisin työhön ja mihin  kaikkeen olisin valmis. Onneksi oli mahdollisuus jatkaa unia, kun siltä tuntui. Ja nukkua päivällä vielä lisää. Ehkä on onneni, että osaan nukkua luomuna enkä ole koskaan tarvinnut unilääkkeitä.

Sain ajan lempihierojalleni tässä lähellä ja hän käsitteli kivistävää selkää ja niskaa. Ranka rutisi, kun lukot aukenivat pienellä painelulla ja pehmittely saattoi alkaa. Miksi ihmeessä en ole muistanut hoitaa itseäni? Olen käynyt hieronnassa vain, kun päänsärky on yltynyt  ja usein se on ollut kesken työpäivän. Onneksi työpaikan lähelläkin on toinen luottohieroja, reipas fysioterapeutti.

Tässä on ihana pikkuateria, tai ei ehkä sittenkään niin pieni, kun näitä on  aika vaikea olla ottamatta toista heti perään. Mies teki kolmannenkin ja meinasi tuupertua! Löysin ohjeen tietenkin taas Otetaan ensin puoli kiloa voita -keittiöstä.

hoitoon hakiessamme avovaimonsa leiponeen heillä meheviä porkkanasämpylöitä, iski minuunkin vastustamaton sämpylänhimo. Niitä sitten rouheisten sämpyläjauhojen pussin ohjeen mukaan illalla aloin vääntää ja täytyy sanoa, että vaiva kannatti. Jopa vaivaaminen  kannatti. En halunnut ottaa konetta esille (hemmentinmoinen vaiva sen pesemisessä), vaan upottaa käteni tiinuun itse. Eikä punaisesta kynsilakasta jäänyt sämpylöihin jälkeäkään.

Burgeriin marinoitiin vuorokausi kanafileitä erittäin maukkaassa liemessä. Paahdettujen sämpylänpuolikkaitten välissä on siis salaattia, punasipulia, paistettua halloumi-juustoa, paistettu kanafile ja tsatsikia. Oli minulla kulhollinen salaattiakin pöydässä, mutta ei sitä kukaan nähnyt, kun silmät kiiluen pidimme kaksin käsin böögöreistämme kiinni ja nautimme ihanasta mausta!

Täytyy sanoa, että yksin nukkuu hyvin. Kukaan ei töni eikä herätä kuorsaamalla korvan juuressa. Mr. Mies on mökkeilemässä työkavereittensa kanssa, joten saan nauttia vaihteeksi hyvistä unista. No, ainakin reilut kuusi tuntia noin kuuteen asti, jolloin  unirauha  loppuu ja työasiat alkavat vyöryä mieleen tulvan lailla.

Lehdenluvun, aamiaisen ja blogien jälkeen silmät roikkuvat nyt lupaavasti puolitangossa ja painun kohta takaisin pimennetyn makuuhuoneeni pehmeään syliin.

Otsikon laulu on ihanin koulussa oppimani laulu. Rakastin syksyä ja koulua  Oulussa.  Säveltäjää en nyt muista, mutta laulu soljuu ihanasti eteenpäin. Kun kopioin tätä V.A. Koskenniemen runoa hetki sitten ja poistin kopiosta kuvatekstiä tuomiokirkon kuvan alta, käteni teki vahingossa jonkin oudon äkkiliikkeen ja napsautti auki omista valokuvatiedostoistani viime vuonna ottamani kuvan Oulun tuomiokirkosta. Ihmisen aivot siinä toimivat nopeammin kuin tietoinen ajatus, ihmeellisesti.

Nämä ihanan aurinkoiset ja värikkäät syyspäivät kuluvat töissä! Yhtenäkään iltana koko viikolla en ole jaksanut lähteä ulos työpäivän jälkeen. Olen keskittynyt rauhoittamaan ylikierroksilla kulkevaa päätä ja  kroppaa ja nukkumaan.

Tänään olin jo niin sekaisin viikon töistä iltapäivällä, että en tajunnut ajankuluakaan tai lukenut kelloa oikein. Jouduin menemään kampaajalle taksilla, vaikka tarkoitus oli kävellä kaupunkiin kaikessa rauhassa auringossa.  Päätin sen jälkeen palkita itseni ostamalla suklaata, jota en todellakaan tarvitsisi.

Uuden tukan kanssa oli hyvä tehdä minikierros kaupoissa. Uudet mustat pitkikset töihin ja kanervanvärinen pusero ihan omaksi iloksi löytyi nopeasti  ja paransi oloa ainakin vähän. Mies teki vaihteeksi kahdentoista tunnin työpäivän, joten saatoin paneutua kotona koko illaksi katsomaan The Holiday -leffaa ties kuinka monetta kertaa. Ja se toimi, kuten aina ennenkin. Aivan täydellinen elokuva!

Huominen on taas koulutuspäivä, muuten olisin jo hakeutunut lomalle. Ehkä maanantaina.

Uuteen lipastoon tavaroita ja papereita järjestellessä osui käteen pieni lehtileike monen vuosikymmenen takaa. Naisen ja miehen vuosikymmenet ovat siis tällaisia.

Mies eri ikäkausina:
Nainen eri ikäkausina:

Jos kirjoitan, että viikonloppuni on sujunut perinteisin menoin, jokainen ikätoveri tietää, mitä se pitää sisällään. Leppoisaa yhdessäoloa miehen kanssa, ulkoilua,  torikahvia, savukaloja ja puolukoita. Siivousta, punaviiniä, musiikkia, ruoanlaittoa, nuorisoa. Tänä pyhänä ei vain ollut koiraa hoidettavana. Jännä tunne:  päivällä metsään päin askeltaessa tuntui, että jotakin puuttui.

Näin Prinsessakeittiössä niin houkuttelevan Ruispuolukkapiirakan, että tehtävähän se oli. Varmuuden vuoksi tein sen lauantaina jääkaappiin odottamaan. Pakasteruistaikinaa ei ihan  heti tulisi mieleen laittaa makeaan leivonnaiseen, mutta tähän se antoi pikanttia särmää ja oli jotenkin niin härmäläistä ja todella hyvää. Sitä paitsi ihanasti käsiteltävää ja leikkautuvaa! Runsas täyte ei ollut lainkaan makeaa, vaan puolukkaisen raikasta. Iso kakku se on!

Tältä tuntui eilen. Työkokous loppui jo puolelta päivin ja saatoin ottaa pois ylitöitä ja lähteä vaeltamaan kaupungille. Olo oli niin kurja, että päätin kiertää kävelymatkan varrelle osuvat taidenäyttelyt, jos vaikka parantaisi kurjuutta.

Niin lyödyksi kuin eilen, en ole tuntenut itseäni vielä koskaan esimiesten ymmärtämättömyyden edessä. Asiantuntijaorganisaatiossa on hiukan vaikea tuoda uusia tehtäviä, jotka pakotetaan entisten lisäksi reilusti ylikuormitetussa tilanteessa. Näin kuitenkin tehtiin jo toista kertaa tänä vuonna. Aloitetaan toimintoja, jotka eivät aivan ydinosaamista ole ja joista luovuttiin muutamia vuosia sitten juuri kuormituksen takia.


Yksittäinen työntekijä ovensa takana on yksin vastuussa työnsä hoitamisesta.  Järjestelee itse monimutkaisen ja koko ajan elävän aikataulunsa kysynnän mukaan ja selittää kaiken asiakkaille parhain päin, myös sen mitä ei voi saada. Priorisointi, se on  taikasana, ikään kuin sillä taiottaisiin osa asiakkaista näkymättömiin. Kuuden päivän työt tehdään nyt jo viidessä,  on aloitettu useita aikaavieviä juttuja entisten lisäksi ja nyt otetaan taas yksi.

Järkipuhe siitä, että jotain on vähennettävä ja jostakin on luovuttava, kaikui kuuroille korville. Kuin vettä hanhen selkään. Kuin kolme naista olisi ollut transsissa, kaiken todellisen yläpuolella. Keskustelua kyllä käytiin, mutta täysin ilman vaikutusta.


Kymmenen vuotta sitten kymmenen naista organisaatiostamme  pääsi ammatillisesti syvennettyyn Kelan maksamaan kuntoutukseen runsaitten stressioireitten ja koko henkilökuntaa koskevan liiallisen työkuormituksen ja esimiestyön takkuilun takia. Saimme työntutkijalta ymmärtämystä, järkipuhetta ja paljon keinoja rajoittaa ja jaksottaa työtä. Niillä eväillä pääsin pitkälle, kunnes kuorma kaatui sairastumiseen muutaman vuosi sitten.


Nyt osaan olla paremmin omalla puolellani, itseni puolella. Ei siellä kukaan muukaan voi olla.  En aio missään tapauksessa aloittaa viimeisintä höpötystä.

Iltapäiväni päättyi kosmetiikkamyymälän kirkkaisiin valoihin ja uuden huulipunan valintaan. Se helpottaa aina, tällä kerralla valinta oli punainen Color Fever.


Itketti silti vielä illalla nukkumaan mennessä. Se helpotti vasta, kun ymmärsin, että olin loukkaantunut yhdestä vastauksesta, jossa koin tulleeni pahasti vähätellyksi ja ylikävellyksi. Olo helpotti, kun myönsin loukkaantumisen itselleni. Annoin sen myös anteeksi.

Tuossa näette työtä tekevän naisen, joka nukkuu tunnin liian vähän joka yö. Huolellisesti rajattu katse harittaa jonnekin verhonrajaan samalla kun päässä pyörii yksi ainoa ajatus: nukkumaan!  Kieli  puolestaan yrittää muodostaa muutamaa järkevää sanaa edessä kysymysmerkkinä istuvalle kanssaihmiselle.

Illalla naisten jumppahetkessä tehdessään aurinkotervehdyksiä Amonille nainen yrittää saada villinä laukkaavia ajatuksiaan kuriin ja keskittyä tähän hetkeen. Hän päättää samalla taas kerran parantaa tapojaan ja hakata vain lyhyitä hieroglyfitervehdyksiä arkipäivinä ja vetäytyä yöpuulle heti auringon painuttua temppelin harjan  taakse.