Vanhoissa kirkoissa hautamuistomerkkien äärellä mielen valtaa lapsellisen tuntuinen yleinen melankolia. Voisi melkein tirauttaa kyyneleen tai pari tällaisen viisisataa vuotta sitten kuolleen ritari Burkartin äärellä. Poikaparka, siellä makaa Baselin tuomiokirkossa kavereittensa kanssa. Tässä ovat äiti ja sisaret tai vaimo käyneet itkien kyyhöttämässä ritarin vierellä. Tällainen patsas on niin konkreettinen muistutus ihmisen elämästä ja sen rajallisuudesta.
En ymmärrä yhtään, mitä kursiivinen melankolia voisi olla, se kuulostaa minusta tekotaiteelliselta huuhaalta. Mutta päästäni puuttuukin kokonaan osio, joka pystyy käsittelemään runoutta ja jazzia. Yrittänyt kyllä olen, mutta kumpikaan ei mene perille. Jazzin suhteen vielä elättelen toiveita, mutta runous jääköön.
Meri, kauniisti ajateltu ja sanottu. Mielessäni oli kuva vanhemmasta naisihmisestä, joka paikalle tullessaan liikuttuu kolmeksi sekunniksi, pyyhkäisee silmäkulmansa, kohentaa hattunsa ja jatkaa käsilaukku keikkuen matkoihinsa. Miksikähän kuva vanhemmasta naisesta on usein omassakin päässä stereotyyppisen komediamainen?
Hilkka, on tosiaan terveellistä käydä välillä katselemassa hautoja, vanhoja ja uusia. Saa vähän perspektiiviä asioihin.
Kuvablogisti, juuri tällainen yleinen haikeus ja murhemieli hautamuistomerkeillä tulee, alkaa helposti itkettää ja ihmettelee itsekin, miksi.
Inkivääri, tässä tapauksessa pysähtyneisyys on myös minussa itsessäni ja se herättää kaikkia noita oireita.