Omituisen kylmää sadetta on tullut pohjoisesta. Välillä tummennut taivas on syössyt vettä ja heti perään esitellyt mitä mukavimman näköistä sateenkaarta.
Tästä se alkaa!
Olen lukenut alkuviikon Eija Wagerin kirjaa Paluumuuttajan päiväkirja. Kirja on jatkoa aikaisemmille Tupaantuliaiset Italiassa, Koirani haukkuu italiaksi ja Vuorten valo. Toimittajana hän osaa kirjoittaa hyvin soljuvaa tekstiä mielenkiintoisesti, ja elämä kaikkine puolineen näyttäytyy hyvin todenmakuisena.
Uusimmassa kirjassaan Wager kertoo paluustaan Suomeen kolmenkymmenen Italiassa vietetyn vuoden jälkeen. Hän löytää Inkoosta monta sataa vuotta vanhan tilan, joka vastaa hänen unelmaansa punaisesta tuvasta, ja alkaa järjestellä muuttoa. Vuoristotalo pannaan myyntiin. Tyttäret jäävät Milanoon.
Muuttoa ei tee mitenkään helpoksi suuri eläinlauma, johon kuuluu useita koiria, kissoja, hevonen, aaseja, lampaita, vuohia, kaneja ja hanhia. Mutta luonto puuttuu peliin ja kettu vie muutamia pienempiä eläimiä samalla kun yksi koira katoaa metsään. Hanhista toinen kuolee suruun toisen kuoltua. Itse asiassa Eija Wager on ainutlaatuinen eläinten kuvaajana: Gilda-hanhen riutuminen suruun on kuvattu niin syvästi eläytyen, että lukija itkee mukana.
Monen mutkan kautta kaikki eläimet lopulta kuljetetaan Suomeen ja lauma saadaan kasaan. Vaikka en ole ollut tekemisissä eläinten kanssa ennen Juniorin lokakuussa hankkimaa koiraa, olen eniten pitänyt Eija Wagerin kirjoissa elämästä eläinten kanssa. Jokainen eläin tarinoineen tulee tutuksi ja olen vähitellen alkanut ymmärtää ihmisen ja eläimen yhteyttä. Siksiköhän tuntui, että ymmärsin Silkkiturkkiakin heti?
Herkullista luettavaa ovat myös kirjailijan terävät havainnot suomalaisuudesta paluumuuttajan silmin. Pitkään poissaolleelle itsestäänselvyydet eivät olekaan selviä. Hän ihmettelee mm. hokemaa lottovoitosta syntyä Suomeen ja arvelee sitä kerrattavan jatkokursseilla, ihmettelee suomalaisten alamaisuutta viranomaisten edessä ja rajatonta luottamusta yhteiskuntaan ja valtioon. Italiassahan nämä asiat ovat toisin. Kahden maan, kielen ja kulttuurin välissä elävä saa nähdä asioita erilaisessa valossa. Lukekaa itse!
Uusimmassa kirjassaan Wager kertoo paluustaan Suomeen kolmenkymmenen Italiassa vietetyn vuoden jälkeen. Hän löytää Inkoosta monta sataa vuotta vanhan tilan, joka vastaa hänen unelmaansa punaisesta tuvasta, ja alkaa järjestellä muuttoa. Vuoristotalo pannaan myyntiin. Tyttäret jäävät Milanoon.Muuttoa ei tee mitenkään helpoksi suuri eläinlauma, johon kuuluu useita koiria, kissoja, hevonen, aaseja, lampaita, vuohia, kaneja ja hanhia. Mutta luonto puuttuu peliin ja kettu vie muutamia pienempiä eläimiä samalla kun yksi koira katoaa metsään. Hanhista toinen kuolee suruun toisen kuoltua. Itse asiassa Eija Wager on ainutlaatuinen eläinten kuvaajana: Gilda-hanhen riutuminen suruun on kuvattu niin syvästi eläytyen, että lukija itkee mukana.
Monen mutkan kautta kaikki eläimet lopulta kuljetetaan Suomeen ja lauma saadaan kasaan. Vaikka en ole ollut tekemisissä eläinten kanssa ennen Juniorin lokakuussa hankkimaa koiraa, olen eniten pitänyt Eija Wagerin kirjoissa elämästä eläinten kanssa. Jokainen eläin tarinoineen tulee tutuksi ja olen vähitellen alkanut ymmärtää ihmisen ja eläimen yhteyttä. Siksiköhän tuntui, että ymmärsin Silkkiturkkiakin heti?
Herkullista luettavaa ovat myös kirjailijan terävät havainnot suomalaisuudesta paluumuuttajan silmin. Pitkään poissaolleelle itsestäänselvyydet eivät olekaan selviä. Hän ihmettelee mm. hokemaa lottovoitosta syntyä Suomeen ja arvelee sitä kerrattavan jatkokursseilla, ihmettelee suomalaisten alamaisuutta viranomaisten edessä ja rajatonta luottamusta yhteiskuntaan ja valtioon. Italiassahan nämä asiat ovat toisin. Kahden maan, kielen ja kulttuurin välissä elävä saa nähdä asioita erilaisessa valossa. Lukekaa itse!
